Olen menettänyt ystävän.
Ystävälläni oli tapana kertoa minulle miten minä olen ainut, jonka kanssa on baariin kiva mennä, kun osaan pitää hauskaa samalla tavalla kuin hän. Muut ystävät olivat tylsiä minuun verrattuna, minä olin se joka jaksoi kaksin käsin vedellä drinksuja, shottia siinä välissä, osattiin sekoilla yhdessä. Pistettiin kahdestaan koko baari sekaisin kun oltiin liikenteessä. Naurettiin ja itkettiin ja juotiin lisää. Laulettiin ja juotiin lisää. Tanssittiin ja juotiin lisää. Muut ystävät istua kyhnöttivät pöydissään kun me sekoiltiin menemään pitkin baaria. Istua ei ehtinyt hetkeäkään kun piti tutkia maailmaa ja juoda lisää.
Me oltiin uteliaita elämälle ja tarinoille, ihmisille. Haluttiin kokea yhdessä illassa kaikki mitä koettavissa oli ja tutustua jokaiseen. Tuntea jokainen tunne ja tuntea kaikkien tunteet. Haluttiin nauttia elämästä ja siitä hetkestä, nauraa ja iloita.
Sitten minä jätin alkoholin. Ja ystävä jätti minut.
Nyt meillä ei ole enää oikein mitään yhteistä. Olin kyllä huomannu nopeasti, että aikaa ei millään tahtonut löytyä minulle. Ennen shotille tai drinksuille löytyi viikonlopuista aina aikaa, mutta nyt kahville ei löytynytkään. Ei kävelylenkille, eikä oikein millekkään. Aika tuntui yhtäkkiä olevan todella kortilla. Olin surullinen. Tunsin itseni hylätyksi. Aika onkin yksi ystävyyssuhteiden tärkeimmistä mittareista, jos ei sitä ole, ei ole ystävyyttä. Kun huomaa toisen ajan yhtäkkiä menevänkin kaikkeen muuhun kuin sinuun, onko mitään järkeä yrittää? Minä olisin vielä jopa ollut tyytyväinen puhelinaikaankin. Mutta kun tajusin että ei hän soita minulle koskaan muulloin, kuin silloin kun on tarve jollekkin, olin jopa vihainen. Kokeilin olla soittamatta. Se venyi päiviksi, viikoiksi, sitten kuukaudeksi. Ja se sattui, joka päivä minä hieman hajosin tajutessani taas yhden päivän menneen ilman mitään yhteydenottoa.
Mikään ei kasva ilman sadetta, joten hyväksy myös elämäsi myrskyt
Sitten aloin päästää irti.
Olin ajatellut että hän on maapallolla ainut ihminen joka ymmärtää mua täysin, kenelle jaan kaikki asiani. Olin jollain tavalla ollut jopa riippuvainen hänestä. Olin myös hakenut hyväksyntää ja tunnetta olevani arvostettu ja tarpeellinen. Olin halunnut tuntea kuuluvani johonkin. Olin halunnut sanoa ääneen että me ollaan sydän ystäviä, että me ollaan bestiksiä. Olin ollut riippuvainen, olin soittanut ja laittanut viestiä. Soittanut ja kysynyt kuulumisia.
Tämä irtipäästäminen teki hyvää. Tarvitsin tilaa ja aikaa kuulostella sitä kuka olen. Mitä mieltä asioista olen, jos olenkin yksin. Ilman toisten mielipidettä. Ilman toisten hyväksyntää tai torjumista. Ilman mielipiteitä mistään.
Olen jollain tasolla surullinen asiasta, mutta toisaalta ymmärrän. Haikeasti ymmärrän. Elämä vie eteenpäin, joskus se vie eri teille ihmisiä. Voi olla että joskus saan tämän ihmisen takaisin. Tai sitten en. Näin muutaman vuoden jälkeen, en enää kaipaa.
Tällä hetkellä paras ystäväni on mieheni, ainut ihminen tässä maailmassa jolle enää jaan asiani. Ja näin olen tyytyväinen. Tämä kaikki on lähentänyt meitä enemmän kuin mikään koskaan. Mieheni on minun kallio, mihin minä voin luottaa. Hän on minulle aito ja rehellinen ja hän ei koskaan käytä mitään sanomaani minua vastaan, aseena. Ja häneen minä luotan, välillä enemmän kuin itseeni.
”Spend some time alone everyday and remember, silence is sometimes the best answer”-Dalai Lama
Traumaselviytyjä 