Avainsana: seksuaalinen hyväksikäyttö

Miten monta meitä onkaan?

En ole ollut lehdissä siksi, että haluaisin esitellä siellä naamaani. En luennoi siksi, että minulla olisi tarve esiintyä.

Teen tätä kaikkea siksi, että joku saisi rohkeutta puhua, joku ymmärtäisi läheistään ja ammattilaiset saisivat työkaluja traumatisoituneen kohtaamiseen. Joka kerta minua satuttaa yhtä kovasti kun minuun otetaan yhteyttä asian tiimoilta. Tänäänkin eräs lapsuudenystäväni otti minuun yhteyttä ja kertoi kipeän tarinansa. Tarinan, joka vasta hiljattain on päässyt ulos hänestä. Joku on ollut kuuntelemassa, sen ensimmäisen kerran kun hän tarinansa kertoi. Ja se on niin tärkeää. Nimittäin puhuminen.

Vasta puhuminen aloittaa sen reaktion, matkan eheytymiseen, matkan itseensä. Vain puhumalla voit alkaa kirjoittamaan uutta, eheämpää tarinaa. Ja kuuntelijalla on silloin tärkeä rooli:

Sinun ei tarvitse sanoa mitään. Sinun ei tarvitse korjata minua. Sinun tarvitsee vain kuunnella.

Tämän iltainen kohtaaminen oli minullekin tärkeä. Muistutti minua taas siitä, miten tärkeää työtä teen. Minua sattuu se, että usea lapsuudenystäväni on näitten vuosien varrella kertonut minulle vastaavia tarinoita. Tarinoita siitä, miten heidät on lapsena jo rikottu. Heitetty maailmaan rikkinäisenä, selviämään elämästä. Yksin. Sillä se mitä seksuaalinen pahoinpitely meille tekee, niin se rikkoo. Rikkoo niin syvältä, että korjaamiseen menee kauan, joskus koko elämä. Ja se rikkominen ei vaikuttanut vain hänen elämään, vaan kaikkeen hänessä, sielusta kehoon ja sen ulkopuolelle.

”Sinä rikoit jonkun, ja teit hänestä toisenlaisen, loppuelämäksi.”

Minä yritin luoda uskoa tämän kertojan elämään, uskoa siihen , että hän selviää. Ja kaikesta tulee vielä parempaa. Vaikka usko meinaisi loppua, luota siihen, että kaikki järjestyy. Sillä sinä et ole yksin. Minullakaan ei ole taikasanoja millä sitä kamalaa oloa voisi helpottaa, kun trauma tulee päälle ja ahdistus iskee, mutta sen voin luvata, että tukenasi voin olla.

Olen matkallani kuullut paljon tarinoita. Ja tulen varmasti kuulemaan lisää, mutta jos minun tarina on tie jonkun eheytymiseen, on sen kertominen kaiken arvoista. Sen takia kerron. Sen takia puhun omilla kasvoillani.

Sillä me emme ole yksin ja meidän ei tarvitse selviytyä näistä yksin.

Rakkaudella Jonna

Askel askeleelt
Mä kiipeen takas maailmaan, valon tuntumaan
Takaisin sun luo.
Kuvan kerrallaan,
Mä maalaan uusin värein, uuden tarinan
Kauniin maiseman.

Nikke Ankara-Värifilmi

Uhri VS. Selviytyjä

traumaselviytyjä2

Traumalasien takaa katsoo kaikkea mustavalkoisesti.  Omat ajatusmallit ovat ovat trauman takia vinoutuneet. Ne ovat vääristyneitä. Ne vääristää meidän tapaa katsoa maailmaa, tuntea tunteita, kuunnella ajatuksiamme. Joten sitä kautta ne vääristää myös meidän tapaa toimia.

Kaikki ihmiset kohtaa erilaisia tilanteita ja tapahtumia elämänsä aikana. Myös negatiivisia, epäoikeudenmukaisia, pelottavia ja ikäviä. Mutta traumalasien takaa tuntuu, että negatiiviset tapahtumat elämässä on enemmänkin kaava, joka toistuu loputtomasti. Tämä on myös syy siihen, että melkein kaikkea katsoo negatiivisesti. Negatiivisuuteen vähän niinkuin katoaa, hukkuu. Siihen tottuu ja siitä tulee osa sinua ja sinun elämää.

VÄÄRISTYNEET AJATUSMALLIT

Ajatusmalli on se, että ajattelee automaattisesti kaikesta pahaa. Muut tuntuu puhuvan pahaa, ajattelevan sinusta pahaa. Ne ei arvosta sinua, ne epäilee sinua ja hylkii. Vaikka asia ei edes tosiasiassa olisi niin. Ja kun elämässä sitten on välillä jotain hyvää, ajattelee että kohta se viedään pois. Kaikki hyvä loppuu aikanaan. ”Pessimisti ei pety” -ajatusmalli on traumalasien takaa potenssiin tuhat. Hyvistä asioista ei osaa nauttia kun”tietää” sen kohta loppuvan, tietää että kohta tämä kaikki viedään pois, kaikki loppuu. Pelkää että kuolee. Ja paha, ja paska olo saapuu. Ja sitten sitä vaan toivoo että kuolisi pois, pois kärsimästä.

Joskus sitä hiukan suurentaa asioita. Paskan määrä tuntuu suuremmalta kuin se ehkä onkaan. Tai välillä sitten pienentää, pienentelee asioiden todellista vakavuutta. Oikeasti vakavat ja kamalat asiat ei oikeastaan olekkaan niin suuria ja vakavia, itse asiassa ”ei ne ole mitenkään isoja, ei niistä tarvitse puhua. Ei niitä kannata liikaa ajatella. Antaa niiden olla, ei ne vaikuta mun elämään”.

Tai sitten käy niin että syyllistää kaikesta itseään. Syyllistää jopa niistä asioista, mistä ei tarvitsisi, mihin ei ole vaikutusta. Mutta usein syyllistää myös muita, myös niistä asioista mihin olisikin itse vastuussa. Syyllistää toisia, ettei itse tarvitsisi ottaa vastuuta.

Yksi vääristynyt malli on, että uskoo kaikkia omia ajatuksiaan. Tyhmä kun et tuotakaan osannut, sanoo itselleen ”Olen tyhmä” on lopulta uskomus itsestään. Tai uskoo tunteitaan sokeasti, ”tuntuu että en tajunnut”, eli ”olen idiootti”. Kritisoi itseään aina. Eksyy aina uhrin asemaan. Minulle tapahtuu aina näin. En minä osaa koska.. En minä pysty koska.. Miksi olen niin tyhmä, ruma, hullu, yms. Ja kritisoi usein myös muita. Miksi sinä et KOSKAAN.. tai miksi sinä AINA..

Uhriutuu. Vajoaa itsesääliin. Hautautuu sohvanpohjalle koska kokee että mikään ei onnistu. Ruoskii itseään kaikista epäonnistumisista ja sen lisäksi kaivaa itselleen syvempää kuoppaa puhumalla itselleen ”ei sinusta mihinkään ole kun sinulla on tuollainen menneisyys. Et sinä siihen pysty kun et sinä osaa”. Ja kaikkea muuta myrkkyä mitä syöttää aivoihinsa päivästä toiseen. ”Jonkun täytyy pelastaa minut, en yksin pysty.” Ja silti luulee ja kuvittelee että pitää yksin pystyä. Toivoo että joku tulisi siihen ovelle ja kertoisi tulleensa nyt auttamaan, ottaisi ohjat käsiinsä ja pelastaisi.

Mutta eihän se niin mene. Kukaan ei tule. Selviytymistä ei ole se, että yrittää pärjätä yksin niin kauan että selkä katkeaa. Vaan se on sitä uhriutumista. Selviytymistä on se, että uskaltaa pyytää apua ennekuin selkä katkeaa, ja sitten osaa ottaa sitä vastaan.

IMG_20180725_043120

UHRI VAI SELVIYTYJÄ

Mikä  erottaa uhrin selviytyjästä? Se on mahdollisuus, kuin vaihtoehto. Vaihtoehto nousta sieltä kärsimyksestä. Kipu on väistämätöntä, kärsimys on vapaaehtoista. Joten se mitä kannattaa tehdä, on muuntaa trauma työkaluksi. Se vaatii työtä, haavoittuvuutta, sopeutuvuutta ja varsinkin vastuuta. Se on sinun vastuulla nousta sieltä. Kukaan ei tule ovellesi ja kerro että nyt elämäsi alkaa. Se alkaa tasan siitä kun päätät nousta sieltä. Tehdä elämälläsi niitä asioita mitä haluat. Mutta helppo se matka ei ole. Elämällä on opetus jota kirjat ei opeta. Sieltä tulee vahvuus. Se on resilienssiä.

Monet asiat elämässä on epäreiluja, ja osa jopa anteeksiantamattomia. Mutta se mitä et voi muuttaa, se pitää kestää. Mutta siellä on opetus. Jokaisessa vastoinkäymisessä on sinulle jokin opetus. Jopa niissä kaikkein vaikeimmissa. Sinä voit valita kasvaa. Mikä on eheytymisen tiellä se hetki kun kaikki vaan loksahtaa kohdalleen? Minulle se oli oman vastuun ymmärtäminen. Se että minä keskitän kaikki energiani, kaikki voimavarani itseeni. Minun eheytymiseeni. En siihen että syyllistän jotain, jotakuta. Että minä otan vastuun itsestäni.

”Your wounds is probably not your fault, but your healing is your responsibility”

Kerro tarinasi. Huuda se. Kirjoita. Tai kuiskaa. Mutta kerro. Kaikki ei ymmärrä, kaikki ei halua ymmärtää. Osa kiistää. Mutta moni kiittää. Ja pikkuhiljaa, sinun heimo löytyy, ja enää et ole yksin. Muista sitä ennen, että eheytyminen vaatii myös yksinoloa. Eläimetkin menee yksin nuolemaan haavojaan, jopa tärisemään kuolontaistelun jälkeen. Vasta sitten he palaavat laumaan. Traumoista eheytyminen vaatii myös yksinoloa, itsensä tutkiskelua. Hiljaa, omassa itsessään. Luonto on hyvä paikka siihen, siellä on hyvä tutkia itseään ja tunteitaan. Kuunnella ajatuksiaan, itseään. Kysyä kysymyksiä itseltään. Siellä sinua ei tuomitse kukaan.

Ja jos et ole vielä tähän valmis, se on ok. Se aika tulee vielä. Muista olla armollinen itsellesi.

0912-2018-0833730658983906714396

 

 

 

Valemuistot

Olen kuvitellut tämän.

Se ei tapahtunut minulle.

Se oli joku muu.

Olen nähnyt unta.

Se ei ole totta.

Minä valehtelen.

LRM_EXPORT_114666320250051_20190126_103745531

Näiden lauseiden kanssa minä elin koko elämäni. Minä olen AINA ollut tätä mieltä siitä kamalasta hyväksikäyttö tilanteesta minkä muistan. Olen kuljettanut kamalaa lausetta tapahtumasta mieleni sisällä koko elämäni. Lausetta jonka hyväksikäyttäjäni minulle sanoi tilanteessa. ”Hyväksikäyttäjä” sana on liian jotenkin korrekti tähän tilanteeseen..

Minuun on istutettu tarve epäillä tätä tapahtumaa?! Miksi? Miksi minä en usko itseäni? Vaikka minun kehossa on kipu ja muistot, vaikka mielessäni on lause ja silmieni verkkokalvoilla on tilanne. Silti minä epäilen itseäni, muistojani. Oikesti halusin että se on noita kaikkia asioita mitä alussa kirjoitin, en halunnutkaan sen olevan totta. Ja jos oikein kovasti puhun sitä itselleni, niin ehkä se muuttuu sellaiseksi. Kuvitelmaksi, uneksi, valheeksi?

Ketä siis suojelen? Itseäni. En halunnut alkaa kaivelemaan lapsuuttani sillä tiesin, MINÄ TIESIN! Tiesin että muistaisin, tiesin että joutuisin avaamaan sen asian. Ja tiesin että se olisi jotain niin hajottavaa, niin kipeää, etten selviäisi siitä järjissäni. Enkä minä selvinnytkään, ja näin hyvä.

”Hulluksi tulo oli parasta mitä minulle on tapahtunut”

Tulin hulluksi muistoista, dissosiatiivisista kipukohtauksista ja kaikkien niiden takaumien käsittelystä. Tai käsittelemättömyydestä. Mutta se oli tie eheytymiseen, ja niin pitikin tapahtua. Piti olla pohjakosketus että ymmärsin tehdä asioille jotain. Minä en enää voinut haudata niitä muistoja ikijäähän, mieleni sopukoihin.

Mutta kun minä sitten vihdoin kerroin tästä asiasta ammattilaisille, minut kohtasi vaikeneminen. Joko asiani oli niin kipeä, tai he ajattelivat ettei heillä ole ammattitaitoa, tai he eivät vaan tienneet mitä sanoa, se tarkoitti minulle samaa kuin he olisivat sanoneet:

OLET KUVITELLUT SEN, SE EI TAPAHTUNUT SINULLE, SINÄ VALEHTELET, SE EI OLE TOTTA, OLET NÄHNYT UNTA, SINÄ VALEHTELET!!!!!!!!!

Ja minä halusin itkeä, sulkeutua, mennä rikki ja kadota. Unohtaa ja unohtua. Hävitä savuna ilmaan ja kuivaa auringossa pois.

Mutta todellisuudessa tilanne on se, että ammattilaiset pelkäävät valemuistojen luomista. He eivät uskalla vahvistaa asioita tai muuttaa muistoja, . He myöskin pelkää kaikkea siltä väliltä. He myös pelkäävät, ettei heillä ole ammattitaitoa kohdata minua. Että heillä ei ole oikeita sanoja, oikeanlaisia vastauksia niihin tyhjiin kysymyksiin, mitä ei edes kysytä. Miksi minä? Olenko niin rikki ettei minusta saa enää ehjää? Voinko luottaa sinuun? Menetkö rikki tarinastani? Olenko joskus perillä? Missä se on? Kuka minä olen? Mutta kaikki tämä on myös toisaalta inhimillistä, ammattilaiset ovat myös ihmisiä. He haluavat korjata, eivät rikkoa.

Se mitä haluan sanoa on:

Kun joku kertoo sinulle tälläisen muiston, sano jotain. Toista vaikka se mitä hän juuri sinulle sanoi, mutta älä ole hiljaa. Heitä kaikki muu sillä hetkellä pois ja ole läsnä. Ole niin läsnä kuin ikinä olet ollut. Älä sillä hetkellä katso kelloa tai kirjoita muistiinpanoja. Ole läsnä. Sinä voit olla ensimmäinen ihminen kenelle hän kertoo. Silloin sinulla on suuri merkitys, suuri tarkoitus. Hän luottaa sinuun, hän pystyy vihdoin sanomaan sen ääneen. Se jo itsessään on pelottavaa, erittäin pelottavaa ja ahdistavaa.

Mitään mitä sinä kysyt tai sanot ei voi enää rikkoa sitä ihmistä niin kuin sitä on jo joskus menneisyydessä rikottu. Sinä et voi enää rikkoa enempää, joten älä pelkää mitä sanot tai miten sanot tai kysyt. Kun vain sanot jotain. Anna hänen kertoa tarinansa, kuuntele ja ole läsnä. Kirjoita myöhemmin jos täytyy mutta nyt ei ole sen hetki. Jos aika oikeasti loppuu kuten se usein järjestelmässä on, että aikaa on rajallinen määrä, varmista että hän saa uuden ajan heti tai pian. Varmista että hän saa apua. Tee hänelle sellainen olo että hän on tärkeä, ja asia on vakava.

Sillä koko elämänsä hän on ajatellut olevansa huono ja arvoton ja hänen asialla ei ole merkitystä. Mutta sillä on, tuo  hetki voi muuttaa kaiken, se voi muuttaa sen ihmisen elämän täysin.

LRM_EXPORT_15001396368652_20190121_185422525

Ja niistä valemuistoista:

Koko elämäni minä olen epäillyt, joka ikisen päiväni olen miettinyt että ei se ollut totta. Ja kun vihdoin vuosien ja vuosien päästä uskallan puhua, ja minut kohtaa KOHTAAMATTOMUUS, epäily, epävarmuus. Mitä sinä tekisit silloin?

Vaikka minä olisin kuvitellut kaiken mitä koskaan olen elämänjanalleni kirjoittanut, joka ikisen tapahtuman, niiden käsittelemisen tärkeys on ollut mullistavaa. Se on muuttanut minun elämäni suunnan täysin ja totaalisesti. Olen vihdoin ehjä, kokonainen ja hyvinvoiva ihminen, joka itse päättää elämästään ja omasta tasapainostaan.

”Mä kiipeen takas maailmaan, valon tuntumaan, takaisin sun luo. Kuvan kerrallaan, mä maalaan uusin värein, uuden tarinan, kauniin maiseman.”

Tämä pätee myös ystävään ja läheiseen. Jos sinun ystävä tai rakas ihminen kertoo sinulle tälläisen kipeän asian, ole hänelle täysin läsnä. Kuuntele ja tue, mutta älä ole hiljaa, älä vaikene tai käperry oman kipusi äärelle. Sillä tiedän että sen kuuleminen satuttaa, se saattaa herättää jopa suurta vihaa, mutta se ei nyt auta tätä ihmistä. Itse kaipasin eniten vain kuuntelijaa, neutraalia vastaanottoa joka oli silti inhimillinen ja rakastava. Kaipasin halausta ja tietoa että tämänkin tiedon jälkeen minua rakastetaan. Tämänkin jälkeen sinä kuljet vierelläni ja tuet minua. Sillä yhdessä tämä tie pitää kulkea.

Hulluuden pelko

Tänään olen miettinyt sitä kuinka hullu mä sit olenkaan? Kysyin mieheltäni että jos mut diagnosoidaan ihan hulluksi, ethän sä jätä mua? Nauratti ehkä itseänikin koko ajatus, koska siinähän vaan paljastuu tää mun suurin pelko, että mut hylätään.

Hullu?

Juttelu ystävän kanssa antoi perspektiiviä taas elämään. Kyllä mä selviän. Kyllä me selvitään. Aurinko paistaa ja vaikka se tuo myös mukanaan mörköjä, silti me selvitään. Kuka tuolta peilistä mua katsoo? Mitä se tuntee sydämessään? Millainen mä oikeasti olen ja muutunko mä? Tuntuu että pää kuplii kaikista näistä kysymyksistä. Aivan kuin olisin saanut aivot ja nyt pitää ratkaista kaikki mysteerit. Miettiä elämääni, parisuhdettani, ystävyyssuhteitani. Nitoa kaikkea yhdeksi kokonaisuudeksi.

IMG_20180916_084712

Kuka sä olet? Kuka mä olen?? Tiedänkö mä kuka mä oikeasti olen. Mihinkähän tää kaikki menee, ja millaista mun kasvu vielä tulee olemaankaan. Ehkä tässä on ne meikäläisen oppivuodet. Tulen varmasti hurjasti kasvamaan terapian edetessä. Mua hiukan mys pelottaa millainen ihminen musta sitten tulee.

Mutta toivottavasti parempi ihminen. Parempi äiti. Parempi puoliso, vaimo. Ystävä. Muutosta kaipaan ja silti pelkään. Miten mun sseksuaalisuus, miten se tulee muuttumaan kun käsitellään traumaa? Kun kaivetaan kaikki se paska auki? Entä jos mä sulkeudun totaalisesti? Alan vihaamaan kaikkia? Kaikkea?

Paljon kysymyksiä eikä vielä yhtään vastauksia. Ainakaan vielä. Ja oikeasti mua ei kyllä yhtään naurattanut tuo kysymykseni miehelleni. Vaan pelotti aivan saatanasti.

Kirjoitettu Huhtikuussa 2015

 

Tuki ja turva

Tärkeintä mulle oli se että mieheni oli tukena. Kertoi että kyllä me tästä selvitään, yhdessä. Vaikka välillä hajotti ja epäilytti kun hän sanoi että kaikki selviää, tuntui se välillä siltä oljenkorrelta mihin mä olin ripustautunut. Se oli se toivo mikä eli koko nuo synkät ajat. Miehelläni oli koko ajan jalat tukevasti maassa eikä hän koskaan lähtenyt kauhistelemaan tai suurentelemaan tilanteita, sillä hän varmasti tiesi etten olisi kestänyt sitä. Joka päivä hän kysyi missä mennään, mitkä fiilikset ja koin että hän välitti ja oli kiinnostunut.

 

Edit tähän hetkeen: Olen sanonut useasti että hulluksi tulo oli parasta mitä minulle on tapahtunut, sillä siitä alkoi eheytyminen. Ilman tämän kaiken läpikäymistä en olisi tässä tilanteessa missä nyt olen. Lue kirjoitukseni psykoosista. 

 

Trauma aktivoituu

Kliksejä matrixissa, kuten kirjoitin mun trauman aktivoitumisesta.  Sain sen niin sanotusta triggeristä. Olin katsomassa miehen kanssa elokuvaa, kun lapseni leikki lattialla pikkueläimillä. Hän toisti jotain lausetta usemman kerran ja kiinnitin siihen yhtä´äkkiä huomiota hyvin tarkasti. Hän sanoi ”täytyy  pyytää anteeksi” Kun keskeytin leikin ja kysyin mitä sanoit, niin tytär vastasi jotain, mutta se mitä minä kuulin oli :”Mieli tietää muttei kerro”. Äkisti sain takapuoleeni suunnattoman kivun. Se raastoi niin että tipahdin sohvalta polvilleni ja aloin parkumaan. Aivan kuin tulista peistä olisi häntäluun alueella käännetty.

Dissosiatiivinen kipukohtaus

Tajusin aika nopeasti mistä on kyse. Trauma aktivoituu. Tiesin tämän liittyvän traumamuistoon. Tiesin että täytyisi vaan mielelle nyt kertoa että ollaan tässä hetkessä eikä niissä trauma hetkissä. Mies silitti vatsaani ja kertoi ettei ole mitään hätää, nyt on se ja se päivä ja ollaan kotona missä ei ole mitään hätää. Tyttäreni tuli hädissään makuuhuoneen ovelle minne olin mennyt sängylle makaamaan. Hän kysyi mikä äitillä on hätänä, vastasin että selkääni vain sattuu, kaikki hyvin.

Kun kohtaus oli mennyt ohi ja olin jo rauhoittunut kirjoitin päiväkirjaani että mitä paskaa minä olen oikein joutunut kokemaan!? Ja mitä paskaa minun tulee vielä läpi käydä!? Olin ihmeissäni mielen voimasta, se sai täyden kiputilan aktivoitua kehooni ilman konkreettista vahingontekoa. Minun mieleni ei tiennyt että tapahtuma ei nyt tapahdu, minun mielelleni se tapahtui juuri sillä hetkellä.

IMG_20180430_061804-01

 

 

Dissosiaatio

”Dissosiaatio on psyykkinen puolustuskeino tai sopeutumisreaktio. Ihmisen mieli saattaa kyetä esimerkiksi kytkemään tunteita ja kipua aistivat aivoalueet pois toiminnasta traumaattisen tapahtuman aikana”

Trauma on siis koteloituna jonnekkin mun mieleni syövereihin ja jokin niin sanottu triggeri vei minut takaisin siihen traumatapahtumaan. Eli mielen siihen sopukkaan joka on pitänyt tuon kivun ja kauhun.  Traumalla on siis sellainen voima että oksat pois! Sun mielenterveys on pelkkä märkä rätti millä trauma joko pesee lattioita tai heittelee pitkin seiniä.

Olen sitä mieltä että se minun psykoosi johtui myös trauman aktivoitumisesta. Ja jos ei täysin, niin ainakin suurilta osin. Dissosiaatio on minut silloin joskus neljävuotiaana pelastanut siitä tilanteesta. Joten disosiaatiosta on myös hyötyä. Ja kaikki ihmiset dissosioi jollain tasolla, on toki normaalia dissosioimista ja sitten sellaista, joka esiintyy spontaanisti, rajoittaa sun toimintakykyä ja on hallitsematonta, niin se on jo ongelma ja luokitellaan mielenterveyden häiriöksi.