Psykoosi

Raja hämärtyy

Herään yöllä migreeniin ja haparoin lääkekaapille. Nappaan lääkkeen ja menen suihkuun, Minulla on migreenissä aina tapana mennä suihkuun odottamaan lääkkeen vaikutusta. Tokkurassa istun suihkun lattialla ja havahdun siihen kun suihkupää lentää kädestäni lattialle kolahtaen. En tiedä ajan kulua.

Hapuilen takaisin sänkyyn seinistä pidellen, väsyttää. Nukun koko yön katkonaista unta, näen kamalia painajaisia. Minua jahdataan ja näen pahoinpitelyjä ja muuta kamalaa. Onneksi huomenna on lauantai ja saan vihdoin vain olla. Mulla on kovat odotukset viikonloppuun, silä mies on kotona ja saan vihdoin levätä.

Aamulla herään vieläkin tokkuraisena. Juona pannullisen kahvia vain herätäkseni. Tiskivuoro odottaa sillä astianpesukone on juuri viikolla hajonnut. Tarkoitus on muutenkin siivoilla ja pestä pyykkiä. Toivon koko ajan etä mieheni ehdottaa itse tiskaamista ja pian hän niin tekeekin. Hän aloittaa tiskaamisen mutta minä en osaa olla tiskaamatta vaan menen auttamaan.Ihan kuin olisi suorastaan tarve mennä tiskaamaan. Mies sanoo että enkö luota hänen tiskaustaitoon va miksi haluan itse tehdä kaiken. Huuhtelen astioita silloin tällöin ja välillä juoksentelen pesemään ja siivoamaan muuta asuntoa.

Aloitan ruuan laiton. Kesken ruuanlaiton käännähdän katsomaan olohuonettamme ja tajuan siivonneeni sen. Tajuan tehneeni ruuan ja tiskanneeni…. vai tiskasinko? Yhtäkkiä ajatus pamahtaa päähäni..minä olen tehnyt kaiken. Onko mieheni oikeasti täällä? Olenko kuvitellut hänet? Olenko kuvitellut hänet että parantaisin omaa oloani masennuksen kourissa? Alan miettimään asiaa joka kantilta ja päädyn siihen että olen kuvitellut hänet. Hän ei ikimaailmassa muuten olisi minun kanssani kun olen tälläinen surkimus!

Alan itkemään, säikähdän ajatusta niin kovin . Mies on aivan ymmällään ja kysyy mitä tapahtuu. Kerron hänelle että luulen ettei sua taida olla olemassa. Hän ottaa asian todella rauhallisesti ja sanoo: Olen tässä hyvin konkreettisesti. Mä vastaan: Noin mäkin vastaisin jos mä olisin kuvitellut sut!!!! Raja alkaa hämärtyä, olen koko ajan varmempi asiasta. Sanon miehelleni että mun täytyy soittaa jollekkin ja varmistaa asia. Puhelin kädessäni tajuan etten voi soittaa kenellekkään sellaiselle joka ei pääse käymään täällä. Jonkun on tultava katsomaan, onko mieheni oikeasti olemassa ja täällä minun luona.

Soitan kaverilleni joka tulee pian käymään. Pyydän hänet parvekkeelle ja kerron tilanteen. Kysyn: Onko tuolla sisällä joku? Ja itken hysteerisenä. Ystäväni katsoo miestäni joka seisoo sisällä ja viittoo hänet parvekkeelle. Pitäisikö nyt mennä lääkäriin, milloin se raja on ylitetty?

”tuulessa mä otin susta kiinni, jotten lentäisi taivaalle ja katoaisi pois. Mä katoaisin, mut sä et halua”

IMG_20180807_074805

Edit: Psykoosilla on yleensä selkeitä merkkejä tulosta. Niin sanottuja ensi oireita, niihin on hyvä tutustua. Jos läheinen on sairastunut psykoosiin on hyvä lukea ne ja tiedostaa ne sillä psykoosi voi jopa uusiutua. Itselläni oli selkeitä ensioireita mitä en kuitenkaan tiennyt koska en ollut koskaan tuntenut ketään joka olisi psykoosiin sairastunut. En ymmärtänyt että järjettömät pelkotilat ja unettomuus ja epäluuloisuus oli eräitä merkkejä. Ajattelin että perheemme on vallannut tälläinen ”pahan peitto” joka vaikuttaisi kaikkiin minun läheisyydessäni oleviin ihmisiin. Se että ajattelin että minut raiskataan bussissa tai pahoinpidellään kaupungilla ei tosiaankaan ollut normaaleja ajatuksia. En vain uskaltanut kertoa niistä kaikista. Päiväkirjojani siltä ajalta nyt lukeneena, olen tajunnut, että olisi varmasti ollut apua jos olisin ammattilaisille puhunut niistä. Lue myös postaus psykoosi

Draamaa

Tänään on kova tarve kirjoittaa. Johtuu varmaan suurimmaksi osaksi siitä että kirjoitan elämänjanaani valmiiksi terapiaa varten. Hän ei sitä pyytänyt tänään tekemään mutta siitä oli puhetta joten halusin aloittaa jo. Olen tämän jo kerran hiukan hahmotellut, silloin kun olin psykoosin takia sairaalassa.

Paha olla

Nyt otin avuksi myös päiväkirjat, ne mitä en polttanut silloin kun äiti ne luki, kuten tässä postauksessa kerroin. Luettu materiaali oli synkkää, viinaa, irtosuhteita, kehon totaalista laiminlyöntiä ja riitoja. Riitojen määrä yllätti mut täysin. Vaikka koko elämässäni on suuria blackoutteja sain mieleeni ne muistot viinasekoiluistani ja mutsin kanssa riitelyistä helposti. Mutta ystävien kanssa riitely yllätti mut täysin.

Olen ollut kaikkien kanssa riidoissa koko ajan. Ensin ollaan oltu ”bestiksiä” ja sitten olenkin vaihtanut kaveria. Kirjat on täynnä epäluuloa ja luottamuksen puutetta. Sitä en silloin ymmärtänyt. Nyt se iskee aika lujaa tajuntaani. Heti kun joku pääsi hiukan lähemmäksi minua hävitin tarttumapinnan täysin.

Muhun ei kannattanut kiintyä tai kertoa salaisuuksia silä hyvin pian sai kylmää vettä niskaansa. Epäilin kaikkia. Joka ikinen mulle tärkeäksi tullut ihminen haluaisi kuitenkin mulle vain pahaa ja mun piti iskeä ennen kuin ne ehtisi iskeä muhun. Keksin päässäni mitä kauheampia kostoja ystävilleni ennenkuin ne olivat edes ehtineet tehdä mitään!

Annatko anteeksi

Niin surullinen olo tuli että soitin yhdelle vanhalle ystävälleni jonka yhteystiedot mulla yhä oli. Kerroin tilanteeni ja pyysin anteeksi. Ja sain anteeksi. Hän kertoi että oli vuosikausia miettinyt mitä hän oli tehnyt niin väärin että pistin aina välit poikki, niin kylmästi.

Hän kertoi myös että olin kertoillut hänelle ihan ihme tarinoita ja hän ei tiennyt aina uskoakko vaiko eikö. En tiedä millaisia tarinoita olen hänelle kertoillut, mutta luulen että elelin aikalailla matrixissa jo silloin. (eli dissosioin)

Minulle on ollut hankalaa löytää ystävyyssuhdetta, vaikka silti olen heistä aina ollut todella riippuvainen. Olen vain aina pelännyt että loppujen lopuksi he satuttaa minua tai hylkää minut koska minä en riitä.

IMG_20180724_070730

Kun tänään kirjoitan tätä blogipostausta, siirrän sen päiväkirjastani tänne on minun pakko tähän kommentoida. Minä olin todellakin erittäin riippuvainen kavereistani jopa ihan aikuisuuteen saakka. Mutta nyt olen päästänyt irti sellaisesta. Minä en enää tarvitse ketään. Nykyään haluan. Tarvitsemisen ja haluamisen välillä on suuri ero. Olen yksin kun niin haluan. Olen tekemisissä jos niin haluan.

Arvostan nykyään yksinoloa todella paljon. Minun on helpompi silloin kuulla itseäni. Omia impulssejani ja omaa ääntäni. Intuitiotani. Jos on koko ajan laumassa, on omaa ääntään vaikeampi kuulla. Se on ollut erittäin tärkeä ja arvokas oppi minkä olen matkalla oppinut.

Psykoosi oli sellainen mitä tapahtuu joillekkin muille. Ei minulle. En edes tuntenut ketään kenellä olisi psykoosi joskus ollut. Joko se on todella vaiettu asia tai sitten harvinainen. Epäilen harvinaisuutta, ainakin tilastot kertoo muuta. Kun olen muutamalle lähipiirin ihmiselle kertonut olleeni psykoosissa kaikkien kasvoille tulee samanlainen ilme. Sellainen pelokas ja hiukan järkyttynyt. ”OI-KE-AS-TIK-KO?!”

Psykoosi on tila jossa henkilön todellisuudentaju on heikentynyt ja hänellä on huomattavia vaikeuksia erottaa, mikä on totta ja mikä ei -Terveyskirjasto-

IMG_20180725_043244

Minulla oli masennusta alla jo jonkin aikaa. Traumani oli jo aktivoitunut ja sitä paskaa alkoi sataa niskaan ihan sanko tolkulla, koko ajan oli huonompi olla. Aamuisin pelkäsin että maailmanloppu oli tullut ja olin yksin. Saattoi tuntua todella tyhjältä, aivan kuin ei olisi mitään eikä ketään, tyhjyys vain. Illalla saattoi ahdistaa ja pelottaa ja yölläkään ei saanut rauhaa, sillä painajaiset olivat jokaöinen seuralainen.

Kaikkeen tähän valuin niin pikkuhiljaa etten todellakaan tajunnut tilani vakavuutta. Urheasti silti yritin hoitaa työn ja kodin ja perheen ja lapset ja juoksevat asiat vaikka olin aivan loppu. Niin loppu, että välillä pelkkä portaiden nousu sai sykkeeni räjähtämään. Saatoin pienen ponnistelun jälkeen olla valmis makaamaan viikon sohvalla kun väsytti vaan niin paljon. Joten kun olin urhea ja venytin itseäni äärimmilleni hoitaakseni asioita, ei edes lähipiirini huomannut tilanteen vakavuutta.

Eräänä iltana sain järkyttävän puhelun, todella yksityiskohtaisen selityksen väkivallanteosta eräälle läheiselleni ja se suisti minut aivan raiteiltani. Päätäni alkoi särkeä jo ennen kuin puhelu oli loppu. Menin suihkuun ja otin särkylääkettä. Raahauduin sänkyyn ja yritin nukkua mutta sain kamalia flashbäkkejä ja takaumia etten voinut nukkua. Ja kun hiukan torkahdin näin painajaisia missä minua jahdattiin ja yritin juosta karkuun vaikeassa maastossa, piiloutua ja aina minut löydettiin ja lähdin taas juoksemaan. Näin unissa ruumiita ja pahoinpitelyjä ja raiskauksia, kaikkea kamalaa.

IMG_20180805_082018

Psykoosistani on jo aikaa ja koskaan se ei ole tuon jälkeen uusinut. Tämäkin taas vahvistaa sitä, miten vahva se trauma on kun se puskee pintaan. Ei siinä ole tuossa vaiheessa vaihtoehtoja kun alkaa vaan käymään sitä paskaa läpi. On pakko alkaa käsittelemään niitä asioita jos haluaa toipua, eheytyä. Olin niin kauan pitänyt sisälläni sitä kaikkea. Liian kauan. Toivon ettei muut tekisi niin, ei tarvitsisi kärsiä liiaksi. Turhaan. Psykoosi uusii kuulemma herkästi ja on hyvä olla herkällä korvalla sen oireisiin ja hakeutua lääkäriin herkemmin.

Musta laatikko

Vähän niinkuin laatikkoon lisäisi aina tavaraa, sulkisi sen, laittaisi lukkoon ja sitten piilottaisi sen ullakolle sinne pimeimpään nurkkaan. Jos aina vaan lisäät ja laitat sen lukkoon ja viet sinne piiloon, niin jossain vaiheessa loppuu tila. Pikkuhiljaa sitä tavaraa alkaa olemaan siinä laatikon ulkopuolella. Sitten siellä ullakolla, ja pian koko ullakko täynnä. Kun lisäät vaan vielä ja hieman vielä, niin kohta ne tavarat on jo siinä ullakon rappusilla. Sieltä ne lisääntyessä alkaa täyttämään koko kotia. Ihan sama tilanne. Jos sitä paskaa vaan sataa ja sataa ja tapahtuu, niin ei se mieli jaksa kaikkea pitää sisällään ellei niitä välillä käsittele. Ja keskustele.Ne alkaa pikkuhiljaa tippumaan sieltä ne muiston riekaleet. Ne tippuu siihen sun nättiin, siistiin olohuoneeseen.

Sisäinen puhe

Olen kirjoittanut pahimmassa masennuksessani eniten. Kuten aina masennuksessa, silloin mulla alkaa eniten tulemaan tekstiä, ja runoja. Kirjoittamisella pyrin purkamaan sitä pahinta tuskaa, niitä asioita joita muille ei voi kertoa. Silti aina mulla iskee joku sensuuri kirjoituksiin. Joku sanoo mulle taustalla että ”mutsis lukee nää kuitenkin. Se lukee nää” Ja jollei äiti näitä lue niin joku lukee. No, mutsi ei näitä enää ainakaan tässä maailmassa lueskele. Se että joku lukee pelottaa. Se lukee ja tuomitsee. Mua hävettää.

Luottamus, mitä se on?

Mutta kun mutsi mun nuoruudessa luki ne mun kaikki päiväkirjat pelkästään uteliaisuudestaan, mä poltin koko roskan. Se ei jumalauta edes ollut niistä asioista huolissaan, tai edes puhunut niistä mitään. Vain luki ne. No, myöhemmin jos tilanne sitä vaati, sieltä sai hyviä aseita vyön alle iskemiseen. Mutta se ei ollut huolissaan, ei kysynyt miksi sun kirjoitukset on synkkiä tai miksi ryyppäät kaikki viikonloput? Se ei ollut huolissaan että 14 vuotiaana mulle normi viikonloppu oli pari lonkeroa ja pikkukossu illassa. Se ei tuominnut isäpuoltani joka kantoi mulle ne kaupasta ja antoi mutsilta salaa.

IMG_20180310_092035

Sinä olet huono ihminen

Tässä muutama ote päiväkirjasta pahimmalta masennusjaksoltani;

” Olen viime päivinä pyrkinyt tekemään vain pieniä asioita. Tehnyt vaikka yhden tavoitteen päivälle. Tee ruokaa, käy lääkärissä yms. Tämän päivän tavoite oli raahautua lääkäriin. Ja joka ikinen päivä joku minussa ei ole tyytyväinen siihen että teen vain yhden asian. Se rankuttaa tuolla taustalla todella tylysti: Tee ruoka! Siivoa! Imuroi! Pese pyykkiä! Sossut tulee jollet siivoa! Sossut tulee jollet tiskaa! Sossut vie lapset kun oot noin saatanan luuseri! Siivoa! Sinä olet huono vaimo kun et mitään jaksa! Sinä olet HUONO ÄITI! Ei sua kukaan jaksa kauaa katsella! Mieti kun ne kohta jättää sut tänne yksin! Mieti! Mieti! Mieti sitä saatanan luuseri! Mutta eihän se voi nyt meitä jättää? -Kirjoitit kysymysmerkin perään,hah!!”

Aikamoinen sisäinen puhe. Jopa hiukan psykoottinen. Kävin keskusteluja itseni kanssa, sisäinen ääni oli vaativa ja tuomitseva. Se ei päästänyt mua helpolla. Aloin käymään näitä keskusteluja pääni sisällä ja olin vain rikki, hajalla. Yksin pimeässä. Mun oli todella hankala puhua tästä kenellekkään. Pelkäsin että minulla on skitsofrenia. Pelkäsin että olin hulluuden alkulähteillä. Jossain syvällä itsessäni.

Käsittelin myös mun parisuhdeasioita hyvin juurta jaksaen. Aivan kuin minulla olisi ollut rubikin kuutio kädessä ja väänsin palasia paikalleen. Tuntui kuin olisin yhtäkkiä saanut aivot. Tuntui siltä. Aivan kuin nyt täytyisi funtsia kaikki asiat kerralla. Ja se myös väsytti. Nukkua pystyin vaikka nukahtaminen ajatusteni kanssa oli välillä jokseenkin hankalaa. Ja nukuin paljon. Myöhemmin olen tajunnut että masentuneena ei pitäisi ylinukkua. Liika nukkuminen ruokkii masennuksen kehää.

Mutta harmaata aikaa se oli, jollei jopa mustaa. Onneksi olen kirjoitellut itselleni jotain ylös, sillä muisti tuolta ajalta ei oikein toimi. Hienojakin ideoita sain, liittyen parisuhteeseenkin, sen vuoksi on taisteltava!