Minulle tuli joskus luennolla aika mielenkiintoinen kysymys. Miten muistaa, jos ei muista mitään?
Itselläni oli alkutilanteena se että muistin todella vähän. Muistin että äidilläni oli pahoinpitelevä mies ja olimme vaihtaneet asuinpaikka to-del-la usein. Ihan alkuun sain tehtäväksi kirjoittaa ”elämänkertani”. Tämä on varmasti yleistä kaikissa terapioissa ja jos ei ole niin pitäisi olla. Minä itse toteutin sen niin että ostin tyhjän A4 vihkon ja kirjoitin ensimmäiselle sivulle 1-2 vuotias ja sulkuihin vuosiluvut milloin olin ollut sen ikäinen. Toiselle sivulle kirjoitin 2-4 vuotias ja vuosiluvut ja niin edelleen jatkoin tähän vuoteen saakka. Sen jälkeen kirjoitin vain ne asiat mitkä tiesin varmaksi tai muistin. Aloitin siis aivan viimeaikaisista tapahtumista, tuolloin sain lapset, tuolloin menin naimisiin, ja niin edelleen. Tähän täytyy lisätä että jopa lähiaikojen tapahtumat oli hankala muistaa! Varsinkin vuosiluvut oli haastavia ja niihin sain apua mieheltäni.
”En muista lapsuudestani mitään”
Minulla ei ollut valitettavasti käytössä mitään lapsuuden papereita tai muuta mitä olisi varmasti hyvä käyttää avuksi. Koulutodistukset tai postikortit, kirjeet ja muut sellaiset olisivat hyviä, niistä näkisit vuosilukuja tai kotiosoitteita. Kun olin täyttänyt ne otin yhteyttä vanhaan koulukaveriini jonka kanssa olen pitänyt yhteyttä näihin päiviin saakka ja kyselin häneltä mitä hän muistaa, millainen olin ja millaisen kuvan hän silloin sai minusta. Se avasi paljon muistilokeroita, muisti palautui hyvin ja nopeasti tietyiltä ajanjaksoilta. Oli mielenkiintoista kuulla esimerkiksi mitä hänen vanhempansa olivat ajatelleet silloin minusta (huonoa seuraa ja huonot kotiolot).
Vihkon loppuun kirjoitin nämä asiat mitä hän oli minulle minusta kertonut ja muistot mitä hänen kanssa keskustelu oli minulle avannut. Soitin myös sisarpuolilleni mutta sieltä ei kauhesti mitään irronnut, jostain syystä kukaan ei kauheasti niistä ajoista tuntunut muistavan mitään, ja lisäksi he eivät asuneet kanssani. Mutta kaikki asiat mitkä vähänkin tuli esille kirjoitin ylös. Myöhemmässä vaiheessa tein myös niin että kävin maistraatista hakemassa aivan kaikki osoitetietoni (useita kymmeniä osoitteita ja tyhjiä välejä, missä ei oltu kirjoilla missään osoitteessa) ja sen jälkeen istuin päiväksi koneen äärelle tutkimaan google earthia.. kävin joka ikisen osoitteen läpi ja google earthillä kävin niiden talojen pihoissa! Ja wau, muistoja alkoi suorastaan tulvimaan!
”Menneisyyteni on pelkkiä harmaita muiston riekaleita”
Melkein jokaisesta muistosta kumpusi uusia muistoja. Kaikkien muistojen kirjoittaminen on erittäin tärkeää! Muiston riekaleet, kuten niitä nimitän, voivat olla hyvin lyhyitä ja vaarana on että unohdat ne. Pidä jotain kirjaa aina mukanasi tai kirjoita kännykän mustioon. Sieltä niitä on myöhemmin helppo palautella ja se voi lisätä uusia muistoja. Alusta asti minulla oli tunne että jotain pahaa ja inhottavaa oli tapahtunut kun olin noin neljävuotias, vuosiluvun pystyin yhdistämään tapahtumaan siten että minulla oli yksi harvoja valokuvia minusta lapsena. Ja se oli siitä talosta,siitä huoneesta missä kaikki se paha tapahtui. Erittäin inhottavien muistojen muistamiseen kannattaa olla harjoiteltuna jokin rauhoittumis tai maadoituskeino jolla nopeasti palautat itsesi tähän hetkeen.
Ja sitten vielä se että asiat,tapahtumat,kuvat tai mikä vaan mistä minulle tuli jonkunlainen ”olo” otin erityistarkkailuun. Jos jostain tuli tunne että tämän kuvan tai tapahtuman ”takana” on jotain, jäin pyörittelemään asiaa. Vähän niinkuin joku biisi joka soisi radiossa ja tunnistat biisin ja siitä nousee sinulle joku vahva tunne, jäät miettimään mihin muistoon se liittyy, ja sieltä muistosta nousee myös se tunne? Musiikilla on muuten vahva voima nostaa muistoja, vieläkin saan karvat pystyyn tietynlaisesta iskelmämusiikista mitä känninen mutsi huudatti stereoista,yäk! Ja sitten, kaikista niistä ”oloista” ei saa koskaan mitään irti. Saan erittäin huonoja viboja tietynlaisista piirretyistä lastenohjelmista, varsinkin sellaisista, missä ihminen on pukeutunut joksikin hahmoksi. Tulen pahoinvoivaksi ja sain pahimmillaan jopa paniikkikohtauksia niiden katsomisesta. Ja tänäkään päivänä en tiedä mistä se johtuu, mutta niiden katsomista kyllä vältän, vaikkakin välttelykäyttäytymisestä pitäisi vissiin opetella pois..
Elämänjanan tekeminen oli minulle tärkeä osa terapiaa. Näin konkreettisesti mitä milloinkin oli tapahtunut, mitä olin muistanut. Elämäni ei ollutkaan pelkkää harmaata mössöä, mistä en muistanut mitään. Minulle oli tärkeää nähdä ne asiat konkreettisesti, mustaa valkoisella. Se myöskin sai minut ymmärtämään miten rikkonaista ja vaikeaa lapsuuteni oli ollut, se sai minussa herämään jonkinlaisen myötätunnon itseäni kohtaan. Mutta jossain vaiheessa en olisi enää halunnut muistaa mitään lisää.
”En halua muistaa enää mitään lisää”
Muista käyttää elämänkerta vihkoasi koko terapiasi ajan. Näin se on suurimmaksi avuksi sinulle. Toivon että muistat, ja olen pahoillani kun muistat ❤
Miten sinä käsittelit muistoja? Miten selvisit tai selviät niistä kaikista kipeimmistä muistoista? Puhutko, kirjoitatko vai suljetko sinä ne sisään?
Traumaselviytyjä 