Olin eilen kertomassa selviytymistarinaani Turun yliopiston psykologiaopiskelijoille. Toivottavasti annoin paljon eväitä jatkoon heille. ❤
Minulta kysellään luennoilla paljon kysymyksiä ja niin nytkin rohkaistui yleisö kyselemään. Minulta kysyttiin muun muassa sitä, mikä nykyisessä miehessäni loi minulle turvaa ja luottamusta. Olen joskus sanonut, että luottamuksen pitäisi olla valmiina, kuin oletusasetuksena maailmaa ja ihmisiä kohtaan. Luottamus olisi kuin tiilistä tehty rakennus ja vasta teot ottaisi luottamusta pois, tiili kerrallaan. Eikä niin, että sitä luottamusta pitäisi tyhjästä rakentaa. Mutta näin se ei suinkaan yleensä ole, ja ei varsinkaan traumataustaiselle ihmiselle.
Koko maailma, ja kaikki ihmiset ovat kuin uhka, niihin ei voi luottaa. Traumatisoituminen itsellä on ainakin johtunut minulle tärkeistä ja läheisistä ihmisistä, joiden olisi pitänyt huolehtia minusta. Ja kun he eivät sitä tee, tai he jopa rikkovat minua, syntyy oletusajatuksena se, että maailma on paha, ja ihmiset haluavat minulle pahaa.
Että saan olla oma itseni, eikä minun tarvitse esittää mitään
On vaatinut paljon töitä muuttaa tätä ajatusta. Mieheni kanssa se on vaatinut vuosien työn ja paljon keskusteluja. Ja kipeitä keskusteluja, sillä puhuminen ei ole aina helppoa. Mutta pienet teot merkitsee minulle enemmän kuin mitkään sanat. Se, että minä olen saanut olla suhteessa oma itseni, ilman tuomitsemista, ilman ilkeitä sanoja. Se, että minä olen saanut itkeä ja nauraa, näyttää kaikki tunteeni. Se, että minä olen saanut rakentaa ja saanut hajota, ilman että minua on siitä syyllistetty. Se että kun olen innostunut, on minua nostettu ja asiassa tuettu, eikä naurettu ja potkittu maahan. Minä olen saanut sanoa ilkeästi, satuttaa pahasti, ja minua vastaan ei ole koskaan kättä nostettu. Minua ei ole lyöty, eikä pilkattu. Vaan minua on rakastettu.
Kaikki nämä rakentaa luottamuksen. Mieheni tuella olen voinut rakentaa itseni ja minun maailmankuvani uudestaan. Sillä maailma ei ole paha, ei ainakaan minun takiani.
Minä en ole luottanut koskaan kehenkään. Nykyisin olen jo raottanut sydäntäni niin, että lasken lähemmäs ihmisiä. Minulla on turvakupla. Turvakuplani on kuin voimakenttä ympärilläni. Minä voin venyttää sitä kauemmas itsestäni, tai kutistaa sitä suojaamaan vain sydäntäni. Voin valita kenen kanssa kutistan sitä niin, että päästän ihmisen sydämeeni. Mutta ainakin tiedän, että voin itse valita. MInä määrään, ja se on tärkeää minulle. Olen itse kontrollissa. Ja jos vaikka joskus tekisin virhearvion, se ei maailmaani kaada. Minä selviän siitäkin.
Sillä mitä tämä elämä olisi jos en uskaltaisi luottaa? Se oli raskasta, ja surullista. Sillä kukaan ei siitä kärsinyt enempää kuin mitä minä siitä kärsin.
Luottavaisin terveisin ❤ Jonna
Traumaselviytyjä 