Tänään on kova tarve kirjoittaa. Johtuu varmaan suurimmaksi osaksi siitä että kirjoitan elämänjanaani valmiiksi terapiaa varten. Hän ei sitä pyytänyt tänään tekemään mutta siitä oli puhetta joten halusin aloittaa jo. Olen tämän jo kerran hiukan hahmotellut, silloin kun olin psykoosin takia sairaalassa.
Paha olla
Nyt otin avuksi myös päiväkirjat, ne mitä en polttanut silloin kun äiti ne luki, kuten tässä postauksessa kerroin. Luettu materiaali oli synkkää, viinaa, irtosuhteita, kehon totaalista laiminlyöntiä ja riitoja. Riitojen määrä yllätti mut täysin. Vaikka koko elämässäni on suuria blackoutteja sain mieleeni ne muistot viinasekoiluistani ja mutsin kanssa riitelyistä helposti. Mutta ystävien kanssa riitely yllätti mut täysin.
Olen ollut kaikkien kanssa riidoissa koko ajan. Ensin ollaan oltu ”bestiksiä” ja sitten olenkin vaihtanut kaveria. Kirjat on täynnä epäluuloa ja luottamuksen puutetta. Sitä en silloin ymmärtänyt. Nyt se iskee aika lujaa tajuntaani. Heti kun joku pääsi hiukan lähemmäksi minua hävitin tarttumapinnan täysin.
Muhun ei kannattanut kiintyä tai kertoa salaisuuksia silä hyvin pian sai kylmää vettä niskaansa. Epäilin kaikkia. Joka ikinen mulle tärkeäksi tullut ihminen haluaisi kuitenkin mulle vain pahaa ja mun piti iskeä ennen kuin ne ehtisi iskeä muhun. Keksin päässäni mitä kauheampia kostoja ystävilleni ennenkuin ne olivat edes ehtineet tehdä mitään!
Annatko anteeksi
Niin surullinen olo tuli että soitin yhdelle vanhalle ystävälleni jonka yhteystiedot mulla yhä oli. Kerroin tilanteeni ja pyysin anteeksi. Ja sain anteeksi. Hän kertoi että oli vuosikausia miettinyt mitä hän oli tehnyt niin väärin että pistin aina välit poikki, niin kylmästi.
Hän kertoi myös että olin kertoillut hänelle ihan ihme tarinoita ja hän ei tiennyt aina uskoakko vaiko eikö. En tiedä millaisia tarinoita olen hänelle kertoillut, mutta luulen että elelin aikalailla matrixissa jo silloin. (eli dissosioin)
Minulle on ollut hankalaa löytää ystävyyssuhdetta, vaikka silti olen heistä aina ollut todella riippuvainen. Olen vain aina pelännyt että loppujen lopuksi he satuttaa minua tai hylkää minut koska minä en riitä.
Kun tänään kirjoitan tätä blogipostausta, siirrän sen päiväkirjastani tänne on minun pakko tähän kommentoida. Minä olin todellakin erittäin riippuvainen kavereistani jopa ihan aikuisuuteen saakka. Mutta nyt olen päästänyt irti sellaisesta. Minä en enää tarvitse ketään. Nykyään haluan. Tarvitsemisen ja haluamisen välillä on suuri ero. Olen yksin kun niin haluan. Olen tekemisissä jos niin haluan.
Arvostan nykyään yksinoloa todella paljon. Minun on helpompi silloin kuulla itseäni. Omia impulssejani ja omaa ääntäni. Intuitiotani. Jos on koko ajan laumassa, on omaa ääntään vaikeampi kuulla. Se on ollut erittäin tärkeä ja arvokas oppi minkä olen matkalla oppinut.
Traumaselviytyjä 