”Olen luovuttanut itseni pahuudelle. Masennus on minulle oikein sillä se on rangaistus. Sitä paitsi olen taakkana muille näiden ongelmieni kanssa. Mulla on iso huoli mieheni jaksamisesta kaiken tämän keskellä. Pelkään ettei se kohta jaksa enää. Mun pitäis ryhdistäytyä, mut mä en pysty. Pahat ajatukset pyörii maanisena mun päässä enkä saa niille loppua. En enää edes pysy niiden perässä. Mulle voi nyt tapahtua jotain kamalaa ja se on ihan ok. Mä en ole oikeutettu normaaliin elämään. Minun elämäni on vain kriisistä toiseen. Olen väsynyt ja haluaisin vain nukkua..ehkä lopullisesti.
-Vitun zombie, tee jotain! Jos meinaat maata täällä päivät pitkät sun täytyy tehdä jotain! Saada aikaiseksi! -Mutta kun mua väsyttää.. -Ainakin tuntuu ajatus kulkevan joten saatana ylös siitä! -Kroppa on aivan väsynyt ja katkipoikki. Tuijotan eteeni kuin robotti, en vain jaksa enää. Kai mun pitäisi vaan levätä. -Vitut sua mikään väsytä, sä vaan teeskentelet saatanan laiska!
Aikamoisten ajatuksien kanssa mä olen ollut. Tuollaista keskustelua kun käy itsensä kanssa niin ei ihme että masentuu lisää. Muistan tuon olon. Onneksi sitä ei enää ole. Ei sitä kauan jaksaisikaan. Olen lukenut pirstaloitumisesta.. Miten pirstaloitunut sitä onkaan..
Traumaselviytyjä 