Hei, haluan esitellä sinulle tulikouran. Tulikoura on mun tunnelukko. Se estää itkun. Sen ainoa tehtävä on lopettaa se saatanan itkeminen mikä on heikkouden merkki. Ole hiljaa!
Tunteet. Iskee pintaan voimalla, tunnen rintalastassa jo räjähtävää ahdistusta. Sitten se alkaa.. kurkun puristus. Tulikoura nappaa mua kurkkutorvesta kiinni. Puristaa koko ajan kovempaa, mitä enemmän mä tunnen. Kun on lapsesta asti opetettu että tunteita ei näytetä, sen huomaa vanhemmalla iällä voimakkaammin. Kurkkuuni sattuu, sattuu ja kovaa! Tulikoura tekee tehtävänsä.
Silmiäni alkaa polttaa kun kyynel nousee kyynelkanavaa pikin silmänurkkaan. Se haluaisi tulla mutta tulikoura pistää senkin tien poikki. Kun se ei pääse eteenpäin, se sattuu. Miten voi olla näin helvetin kivuliasta yrittää itkeä!! Terapeutti sanookin että ei taida olla sulle helppoa tuo itkeminen.. no ei ole, ei. Aivan saatanan vaikeaa ja se suututtaa.
Ihmettelen ihmisiä jotka itkee kaikista tunteista!? Itkee ilosta, itkee surusta, yksi ystäväni itkee jopa hämmennystä. Mä en pysty itkemään oikeen mitään, tai jos saan vihdoin kyyneleet tulemaan minua hävettää. Suunnaton häpeä siitä että näytän tunteitani. Olen heikko. Hankalinta on silloin varsinkin kun itku alkaa tulla julkisilla paikoilla, lääkärissä tai vaikka teraoeutilla.
Tänään itkin monta kertaa, ehkä jopa pieni myötätunto itseäni kohtaan? Kirjoittelin lapsuuden ystäväni kanssa mun lapsuudesta. Hiukan myötätuntoa itseäni kohtaan sain nousemaan ja se itketti kyllä valtavasti! Minkä takia minun piti käydä niin paska lapsuus läpi? Alkoholisti äiti, hakkaava isäpuoleni, tai siis useat hakkaavat isäpuolet. Se isäpuoleni joka tuhosi lapsuuteni täysin kun olin neljävuotias.
”Ja näin teen sinusta traumankantajan”
Saatanan paskiainen, tuhosi koko elämäni, vei koko lapsuuteni. Hajotti kaiken..Kaiken! Se kun katsoin toisen isäpuolen pieksävän äitiäni henkihieveriin, katkenneet kylkiluut, murtunut nenä, mustat silmät..huoh.
Kurkkuani polttaa. Tunteet velloo sisälläni, häpeä, suru, viha, syyllisyys, viha, viha, viha, suru. Katson miestäni ja mietin miten onnekas olen. Olen osannut vihdoin tehdä sen valinnan mieheni suhteen eri tavalla kuin äitini. Ei kusipäitä, hakkaavia miehiä, ei juoppoja. Aina en osannut sitä valintaa niin tehdä, miten olisinkaan kun malli oli tuo edellä mainittu. Mutta minulla heräsi jossain vaiheessa ymmärrys. Nyt minulla on rakastava, rauhallinen ja ihana mieheni joka tukee minua.
Sain hänet huolestumaan itkullani, kerroin että tämä itku tekee vain hyvää.
Traumaselviytyjä 