Elämäni pohdintaa

Elämänjanan tekeminen on saanut minut pohtimaan yleisesti elämääni. Olen tehnyt joitain havaintoja aivan kuin miettisin niitä ensimmäistä kertaa.

Minulla on sisaruksia mutta kaikki asuivat isänsä kanssa ja minä ainoastaan asuin äitini kanssa. (meillä on eri isät) Olin jo pienenä jotenkin irrallaan ja kun tajusin että minulla on sisaruksia halusin tuntea suurta yhteenkuuluvuutta heidän kanssaan. Kaikki ei suinkaan olleet asiasta samaa mieltä, vaan osalle olin ”mutsin pentu” ja sisarukseni suurimmalta osin ovat jääneet samaan harmaasenn mönjään kuin muukin osa lapsuudestani. Sisarukseni olivat syystä pettyneitä äitiini. Äiti oli käytännössä hyljännyt heidät. Sisaruksille oli varmasti iso asia että äidille merkitsi enää alkoholi jotain.

Mummo hoiti minua paljon pienenä ja varsinkin kesät vietin hänen luonaan. Ihana punainen mummonmökki sijaitsi kaukana kylältä. Siellä mummo teki herkullista ruokaa ja käänsi kasvimaata. Käytiin välillä kauppa-autossa josta sain valita jotain herkkua. Kauppa- auto pysähtyi mäen alle ja jännin hetki oli kun päästiin ostosten jälkeen sen kyydissä mäen päälle, mökin viereen. Siellä tapasin sukulaisia ja sain normaalin lapsen arjen ja tunsin kuuluvani oikeasti johonkin. Mummoa on ikävä vieläkin.

Kukaan isäpuolistani ei välittänyt minusta oikeasti paitsi viimeisin, vietin hänen kanssaan elämäni ala-asteelta ammattikouluikäiseksi saakka. Hän kuoli vuonna 2003.

Suhteeni äitiin oli omituinen, vähän niinkuin minä olisin ollut äiti, hän lapseni.

11-vuotiaaksi saakka sain pelätä äitini pahoinpiteleviä, viinaan meneviä isäpuoliani ja sen jälkeen kun äiti vihdoin löysi miehen joka ei pahoinpidellyt, alkoi hän pahoinpitelemään tätä miestä. Joskus oli todella lähellä että jotain vakavaa olisi sattunut. Valitettavasti mies myös alkoholisoitui äitini seurassa ja alkoholi hänet hautaankin vei.

En voinut koskaan täysin luottaa äitiini sillä jos tilanne sitä vaati hän oli valmis käyttämään sanomaani vastaani. Varsinkin jos hänellä oli tarve puolustautua.

Muistan että kun olin neljävuotias se paha tapahtui, muistan lauseen tapahtumahetkeltä, olen kantanut sitä koko elämäni. En voi kirjoittaa sitä. En voi sanoa sitä.

 

IMG_20180522_063011

 

Likainen ruumis selkäni takana,

halusi satuttaa minua,

rikkoa minut kuin pullon laivan keulaan,

ja minä sain uuden nimen.

Se laiva keinui myrskyissä,

eikä koskaan oppinut uutta suuntaa.

Kompassi rikki,

ja kapteenina kaikki osat.

Mutta kuka jää hukkuvaan laivaan?

 

Kirjoitettu huhtikuussa 2015

Elämänjana

Tänään sain terapiakäynnilläni kotitehtäväksi täyttää elämänkertani. Ostin tyhjän vihkon ja laitoin jokaiselle tyhjälle sivulle yläreunaan vuosiluvun ja ikäni. Täytin vihkoon kaikki vuodet tähän 2015 vuoteen saakka. 1 vuotias, 2 vuotias ja niin edelleen. Tarkoituksena siis joka vuoden kohdalle kirjoittaa kaiken mitä elämästäni sinä vuonna muistaisin. Ensimmäisiin vuosiin ei siis tulisi mitään. Ehkä niitä asioita mitä olin kuullut, esimerkiksi paikkakunta missä olen syntynyt.  Sitten lisäilin ne helpoimmat, lasten syntymävuodet, äidin kuolema ja nykyisen mieheni tapaaminen. Jokainen tapahtuma omalle sivullee, sen vuoden kohdalle. Sitten kyselin mieheltäni joitain asioita, minkä vuosiluvut olin unohtanut. Olen tosi huono muistamaan mitään vuosilukuja, ja usein myös mitään tapahtumiakaan.

Mietin lapsuuttani ja yritin kaivella muistikuviani. Muistin missä aloitin ensimmäisen luokan. Muistin sen vuoden kun äiti jäti sen pahoinpitelevän miehen, sen koulunaloitusvuoden muistin hyvin. Pelkäsin kamalasti ja silti olin innoissani uuden elämän alusta. Muistin teini-iän sekoiluja ja pahaa oloa, joitain sairaalareissujakin.

Mutta kaikkein kamalin mitä muistin, oli jotain niin kamalaa etten voinut edes kirjoittaa sitä. Kirjoitin sen vuoden kohdalle vain ”kun kaikki se paha tapahtui” Olin silloin neljävuotias.

IMG_6465

Edit: Yllä oleva kirjoitus siis vuoden 2015 alusta. Minun oli tuossa vaiheessa mahdoton edes ajatella sitä asiaa. En todellakaan voisi kirjoittaa sitä. Mustaa valkoisella. Se tarkoittaisi sitä että se olisi totta. Se olisi tapahtunut jos kirjoittaisin sen. Jos en kirjoita sitä, voisin pitää sen mieleni laatikossa, jolloin voisin haudata sen sinne perimmäiseen nurkkaan, ja se ei olisikaan totta. Se olisi vain muistini sumuinen haamu. Jos vain sulkisin silmät tiukasti kiinni niin sitä ei olisi olemassa.

Hulluuden pelko

Tänään olen miettinyt sitä kuinka hullu mä sit olenkaan? Kysyin mieheltäni että jos mut diagnosoidaan ihan hulluksi, ethän sä jätä mua? Nauratti ehkä itseänikin koko ajatus, koska siinähän vaan paljastuu tää mun suurin pelko, että mut hylätään.

Hullu?

Juttelu ystävän kanssa antoi perspektiiviä taas elämään. Kyllä mä selviän. Kyllä me selvitään. Aurinko paistaa ja vaikka se tuo myös mukanaan mörköjä, silti me selvitään. Kuka tuolta peilistä mua katsoo? Mitä se tuntee sydämessään? Millainen mä oikeasti olen ja muutunko mä? Tuntuu että pää kuplii kaikista näistä kysymyksistä. Aivan kuin olisin saanut aivot ja nyt pitää ratkaista kaikki mysteerit. Miettiä elämääni, parisuhdettani, ystävyyssuhteitani. Nitoa kaikkea yhdeksi kokonaisuudeksi.

IMG_20180916_084712

Kuka sä olet? Kuka mä olen?? Tiedänkö mä kuka mä oikeasti olen. Mihinkähän tää kaikki menee, ja millaista mun kasvu vielä tulee olemaankaan. Ehkä tässä on ne meikäläisen oppivuodet. Tulen varmasti hurjasti kasvamaan terapian edetessä. Mua hiukan mys pelottaa millainen ihminen musta sitten tulee.

Mutta toivottavasti parempi ihminen. Parempi äiti. Parempi puoliso, vaimo. Ystävä. Muutosta kaipaan ja silti pelkään. Miten mun sseksuaalisuus, miten se tulee muuttumaan kun käsitellään traumaa? Kun kaivetaan kaikki se paska auki? Entä jos mä sulkeudun totaalisesti? Alan vihaamaan kaikkia? Kaikkea?

Paljon kysymyksiä eikä vielä yhtään vastauksia. Ainakaan vielä. Ja oikeasti mua ei kyllä yhtään naurattanut tuo kysymykseni miehelleni. Vaan pelotti aivan saatanasti.

Kirjoitettu Huhtikuussa 2015

 

Tuki ja turva

Tärkeintä mulle oli se että mieheni oli tukena. Kertoi että kyllä me tästä selvitään, yhdessä. Vaikka välillä hajotti ja epäilytti kun hän sanoi että kaikki selviää, tuntui se välillä siltä oljenkorrelta mihin mä olin ripustautunut. Se oli se toivo mikä eli koko nuo synkät ajat. Miehelläni oli koko ajan jalat tukevasti maassa eikä hän koskaan lähtenyt kauhistelemaan tai suurentelemaan tilanteita, sillä hän varmasti tiesi etten olisi kestänyt sitä. Joka päivä hän kysyi missä mennään, mitkä fiilikset ja koin että hän välitti ja oli kiinnostunut.

 

Edit tähän hetkeen: Olen sanonut useasti että hulluksi tulo oli parasta mitä minulle on tapahtunut, sillä siitä alkoi eheytyminen. Ilman tämän kaiken läpikäymistä en olisi tässä tilanteessa missä nyt olen. Lue kirjoitukseni psykoosista

 

Draamaa

Tänään on kova tarve kirjoittaa. Johtuu varmaan suurimmaksi osaksi siitä että kirjoitan elämänjanaani valmiiksi terapiaa varten. Hän ei sitä pyytänyt tänään tekemään mutta siitä oli puhetta joten halusin aloittaa jo. Olen tämän jo kerran hiukan hahmotellut, silloin kun olin psykoosin takia sairaalassa.

Paha olla

Nyt otin avuksi myös päiväkirjat, ne mitä en polttanut silloin kun äiti ne luki, kuten tässä postauksessa kerroin. Luettu materiaali oli synkkää, viinaa, irtosuhteita, kehon totaalista laiminlyöntiä ja riitoja. Riitojen määrä yllätti mut täysin. Vaikka koko elämässäni on suuria blackoutteja sain mieleeni ne muistot viinasekoiluistani ja mutsin kanssa riitelyistä helposti. Mutta ystävien kanssa riitely yllätti mut täysin.

Olen ollut kaikkien kanssa riidoissa koko ajan. Ensin ollaan oltu ”bestiksiä” ja sitten olenkin vaihtanut kaveria. Kirjat on täynnä epäluuloa ja luottamuksen puutetta. Sitä en silloin ymmärtänyt. Nyt se iskee aika lujaa tajuntaani. Heti kun joku pääsi hiukan lähemmäksi minua hävitin tarttumapinnan täysin.

Muhun ei kannattanut kiintyä tai kertoa salaisuuksia silä hyvin pian sai kylmää vettä niskaansa. Epäilin kaikkia. Joka ikinen mulle tärkeäksi tullut ihminen haluaisi kuitenkin mulle vain pahaa ja mun piti iskeä ennen kuin ne ehtisi iskeä muhun. Keksin päässäni mitä kauheampia kostoja ystävilleni ennenkuin ne olivat edes ehtineet tehdä mitään!

Annatko anteeksi

Niin surullinen olo tuli että soitin yhdelle vanhalle ystävälleni jonka yhteystiedot mulla yhä oli. Kerroin tilanteeni ja pyysin anteeksi. Ja sain anteeksi. Hän kertoi että oli vuosikausia miettinyt mitä hän oli tehnyt niin väärin että pistin aina välit poikki, niin kylmästi.

Hän kertoi myös että olin kertoillut hänelle ihan ihme tarinoita ja hän ei tiennyt aina uskoakko vaiko eikö. En tiedä millaisia tarinoita olen hänelle kertoillut, mutta luulen että elelin aikalailla matrixissa jo silloin. (eli dissosioin)

Minulle on ollut hankalaa löytää ystävyyssuhdetta, vaikka silti olen heistä aina ollut todella riippuvainen. Olen vain aina pelännyt että loppujen lopuksi he satuttaa minua tai hylkää minut koska minä en riitä.

IMG_20180724_070730

Kun tänään kirjoitan tätä blogipostausta, siirrän sen päiväkirjastani tänne on minun pakko tähän kommentoida. Minä olin todellakin erittäin riippuvainen kavereistani jopa ihan aikuisuuteen saakka. Mutta nyt olen päästänyt irti sellaisesta. Minä en enää tarvitse ketään. Nykyään haluan. Tarvitsemisen ja haluamisen välillä on suuri ero. Olen yksin kun niin haluan. Olen tekemisissä jos niin haluan.

Arvostan nykyään yksinoloa todella paljon. Minun on helpompi silloin kuulla itseäni. Omia impulssejani ja omaa ääntäni. Intuitiotani. Jos on koko ajan laumassa, on omaa ääntään vaikeampi kuulla. Se on ollut erittäin tärkeä ja arvokas oppi minkä olen matkalla oppinut.

Terapeutin valinta

Onneksi olkoon! Olet täyttänyt kaikki vaadittavat ja vaativimmista vaativimmat kriteerimme ja saat alkaa etsimään itsellesi terapeuttia! Ai mistäkö? No sieltä vaan netistä etsit ja katsot että on kelan hyväksymä ja sinne vaan tutustumiskäynnille! Juu ja mahdollisimman monella kannattaa käydä että löydät itsellesi sen oikean. Mutta ei, me ei sitä makseta tai siinä auteta että ihan itse nyt vaan selvität ja maksat.

Tämä oli minun kokemus. Tämä oli silti se onnellinen tapaus, minut yhteiskunta luokitteli sen verran arvokkaaksi että minuun kannatti kela tuettu terapia sijoittaa. Ehkä minusta saadaan vielä veronmaksaja.

 

No joo, aika karskia mutta näin mä sen koin. Olin onnellinen siitä että olin saanut luvan hakea terapeuttia, mutta onneton siitä että olin henkisesti ja fyysisesti aivan finaalissa sitä tekemään. Olin onnellinen että kela tukisi minua siinä, mutta onneton siitä että maksamista tulisi silti ihan huolella. Mutta koskaan en tajunnut miten paljon tulevaisuudessa saisin paskaa niskaani siitä että mä pääsin terapiaan. Ja siis toisilta traumatisoituneilta. Mä haluan että asiat ei olis niin, että kaikki terapiaa tarvitsevat ei sitä saa. Mutta se että siirrän oman pahan oloni toiseen ei ole ok.

IMG_20180705_073149

Terapeutin valinta

Terapeutteja on paljon (mutta silti liian vähän) ja valinta on vaikea. Täytyy myös miettiä mikä terapiasuuntaus olisi itselle paras. Millaista terapiaa ja kenen kanssa, onko vapaita aikoja ja missä terapeutti vastaanottaa asiakkaita, onko kelan hyväksymä ja haluanko miehen vai naisen, jne. Paljon kysymykisä kenelle tahansa mutta järkyttävän kokoinen asia miettiä silloin kun omat voimavarat on jo aikalailla käytetty loppuun.  Mutta nyt on onneksi sekin asia otettu työn alle!

Minduu nettisivut löytyy klikkaamalla tästä

Minduun nettisivuille on kerätty kaikki olennainen tieto mitä tarvitset hakiessa itsellesi terapeuttia. Sieltä löytyy myös sanastoa josta on varmasti itselleen hakijalle hyötyä mutta myös läheisille ja perheenjäsenille. Tässäkin on hyvä olla tukena. Voi yhdessä asioita käydä läpi ja varata aikaa. Minduun nettisivujen perustaja on itse törmännyt tähän samaan ongelmaan kuin me muutkin, että se on todella työlästä. Ja kun kukaan ei oikeasti sinua sen asian kanssa neuvo, kaikki se työ pitäisi tehdä yksin. Nettisivuista siis suuri apu monelle!

IMG_20180607_064053

Ja kelan sivuilta löytyy myös terapeuttiluettelo, se löytyy klikkaamalla tästä

Minun terapeutinhaku tarinani löytyy täältä