Valemuistot

Olen kuvitellut tämän.

Se ei tapahtunut minulle.

Se oli joku muu.

Olen nähnyt unta.

Se ei ole totta.

Minä valehtelen.

LRM_EXPORT_114666320250051_20190126_103745531

Näiden lauseiden kanssa minä elin koko elämäni. Minä olen AINA ollut tätä mieltä siitä kamalasta hyväksikäyttö tilanteesta minkä muistan. Olen kuljettanut kamalaa lausetta tapahtumasta mieleni sisällä koko elämäni. Lausetta jonka hyväksikäyttäjäni minulle sanoi tilanteessa. ”Hyväksikäyttäjä” sana on liian jotenkin korrekti tähän tilanteeseen..

Minuun on istutettu tarve epäillä tätä tapahtumaa?! Miksi? Miksi minä en usko itseäni? Vaikka minun kehossa on kipu ja muistot, vaikka mielessäni on lause ja silmieni verkkokalvoilla on tilanne. Silti minä epäilen itseäni, muistojani. Oikesti halusin että se on noita kaikkia asioita mitä alussa kirjoitin, en halunnutkaan sen olevan totta. Ja jos oikein kovasti puhun sitä itselleni, niin ehkä se muuttuu sellaiseksi. Kuvitelmaksi, uneksi, valheeksi?

Ketä siis suojelen? Itseäni. En halunnut alkaa kaivelemaan lapsuuttani sillä tiesin, MINÄ TIESIN! Tiesin että muistaisin, tiesin että joutuisin avaamaan sen asian. Ja tiesin että se olisi jotain niin hajottavaa, niin kipeää, etten selviäisi siitä järjissäni. Enkä minä selvinnytkään, ja näin hyvä.

”Hulluksi tulo oli parasta mitä minulle on tapahtunut”

Tulin hulluksi muistoista, dissosiatiivisista kipukohtauksista ja kaikkien niiden takaumien käsittelystä. Tai käsittelemättömyydestä. Mutta se oli tie eheytymiseen, ja niin pitikin tapahtua. Piti olla pohjakosketus että ymmärsin tehdä asioille jotain. Minä en enää voinut haudata niitä muistoja ikijäähän, mieleni sopukoihin.

Mutta kun minä sitten vihdoin kerroin tästä asiasta ammattilaisille, minut kohtasi vaikeneminen. Joko asiani oli niin kipeä, tai he ajattelivat ettei heillä ole ammattitaitoa, tai he eivät vaan tienneet mitä sanoa, se tarkoitti minulle samaa kuin he olisivat sanoneet:

OLET KUVITELLUT SEN, SE EI TAPAHTUNUT SINULLE, SINÄ VALEHTELET, SE EI OLE TOTTA, OLET NÄHNYT UNTA, SINÄ VALEHTELET!!!!!!!!!

Ja minä halusin itkeä, sulkeutua, mennä rikki ja kadota. Unohtaa ja unohtua. Hävitä savuna ilmaan ja kuivaa auringossa pois.

Mutta todellisuudessa tilanne on se, että ammattilaiset pelkäävät valemuistojen luomista. He eivät uskalla vahvistaa asioita tai muuttaa muistoja, . He myöskin pelkää kaikkea siltä väliltä. He myös pelkäävät, ettei heillä ole ammattitaitoa kohdata minua. Että heillä ei ole oikeita sanoja, oikeanlaisia vastauksia niihin tyhjiin kysymyksiin, mitä ei edes kysytä. Miksi minä? Olenko niin rikki ettei minusta saa enää ehjää? Voinko luottaa sinuun? Menetkö rikki tarinastani? Olenko joskus perillä? Missä se on? Kuka minä olen? Mutta kaikki tämä on myös toisaalta inhimillistä, ammattilaiset ovat myös ihmisiä. He haluavat korjata, eivät rikkoa.

Se mitä haluan sanoa on:

Kun joku kertoo sinulle tälläisen muiston, sano jotain. Toista vaikka se mitä hän juuri sinulle sanoi, mutta älä ole hiljaa. Heitä kaikki muu sillä hetkellä pois ja ole läsnä. Ole niin läsnä kuin ikinä olet ollut. Älä sillä hetkellä katso kelloa tai kirjoita muistiinpanoja. Ole läsnä. Sinä voit olla ensimmäinen ihminen kenelle hän kertoo. Silloin sinulla on suuri merkitys, suuri tarkoitus. Hän luottaa sinuun, hän pystyy vihdoin sanomaan sen ääneen. Se jo itsessään on pelottavaa, erittäin pelottavaa ja ahdistavaa.

Mitään mitä sinä kysyt tai sanot ei voi enää rikkoa sitä ihmistä niin kuin sitä on jo joskus menneisyydessä rikottu. Sinä et voi enää rikkoa enempää, joten älä pelkää mitä sanot tai miten sanot tai kysyt. Kun vain sanot jotain. Anna hänen kertoa tarinansa, kuuntele ja ole läsnä. Kirjoita myöhemmin jos täytyy mutta nyt ei ole sen hetki. Jos aika oikeasti loppuu kuten se usein järjestelmässä on, että aikaa on rajallinen määrä, varmista että hän saa uuden ajan heti tai pian. Varmista että hän saa apua. Tee hänelle sellainen olo että hän on tärkeä, ja asia on vakava.

Sillä koko elämänsä hän on ajatellut olevansa huono ja arvoton ja hänen asialla ei ole merkitystä. Mutta sillä on, tuo  hetki voi muuttaa kaiken, se voi muuttaa sen ihmisen elämän täysin.

LRM_EXPORT_15001396368652_20190121_185422525

Ja niistä valemuistoista:

Koko elämäni minä olen epäillyt, joka ikisen päiväni olen miettinyt että ei se ollut totta. Ja kun vihdoin vuosien ja vuosien päästä uskallan puhua, ja minut kohtaa KOHTAAMATTOMUUS, epäily, epävarmuus. Mitä sinä tekisit silloin?

Vaikka minä olisin kuvitellut kaiken mitä koskaan olen elämänjanalleni kirjoittanut, joka ikisen tapahtuman, niiden käsittelemisen tärkeys on ollut mullistavaa. Se on muuttanut minun elämäni suunnan täysin ja totaalisesti. Olen vihdoin ehjä, kokonainen ja hyvinvoiva ihminen, joka itse päättää elämästään ja omasta tasapainostaan.

”Mä kiipeen takas maailmaan, valon tuntumaan, takaisin sun luo. Kuvan kerrallaan, mä maalaan uusin värein, uuden tarinan, kauniin maiseman.”

Tämä pätee myös ystävään ja läheiseen. Jos sinun ystävä tai rakas ihminen kertoo sinulle tälläisen kipeän asian, ole hänelle täysin läsnä. Kuuntele ja tue, mutta älä ole hiljaa, älä vaikene tai käperry oman kipusi äärelle. Sillä tiedän että sen kuuleminen satuttaa, se saattaa herättää jopa suurta vihaa, mutta se ei nyt auta tätä ihmistä. Itse kaipasin eniten vain kuuntelijaa, neutraalia vastaanottoa joka oli silti inhimillinen ja rakastava. Kaipasin halausta ja tietoa että tämänkin tiedon jälkeen minua rakastetaan. Tämänkin jälkeen sinä kuljet vierelläni ja tuet minua. Sillä yhdessä tämä tie pitää kulkea.

Stressitila kehossa

KEHO EI EROTA VALHETTA TODESTA

Keho ei tiedä onko pelkotila tai ahdistus aitoa vai ajatusta. Jos pelkäät kotisohvalla maailmanloppua, ei kehosi tiedä, että se maailmanloppu ei ole tällä hetkellä tapahtumassa. Varsinkin jos kehosi reagoi siihen ajatukseen voimakkaasti. Kun kehosi on tässä stressitilassa, se lyhyelläkin aikavälillä mm. vaikeuttaa unen saamista, syvää unta, palautumista ja voi aiheuttaa ylimääräisiä sydämentykytyksiä. Myös muistin heikkeneminen ja painajaiset on yksi merkki. Pitkällä aikavälillä stressillä onkin jo suuremmat vaikutukset kuten, uupumus, masennus, ja vastustuskyvyn heikkeneminen. Se pienentää konkreettisesti aivoja, tuhoaa aivosoluja ja lisää riskiä sydän-ja verisuonisairauksiin. Stressi siis sairastuttaa kokonaisvaltaisesti.

Trauman jälkeinen stressireaktio on sitä, kun stressireaktio on äärimmillään. Silloin keho on valtavan kuormituksen vallassa, ja pitkittyessään se voi johtaa myös muihin mielenterveyden häiriöihin. Apua siis kannattaa hakea ajoissa. Esim onnettomuuden tai muun järkyttävän tapahtuman jälkeen ihminen ohjataankin hoitoon, mutta lapsuuden traumat on saatettu jättää menneisyyteen, ja jopa tietoisesti jätetty käsittelemättä. Joskus ne vaan pyrkii pintaan, ja reaktio voi tulla hyvinkin paljon myöhemmin. Voisin kirjoitella lisää posttraumaattisesta stressireaktiosta (ptsd) ja kompleksisesta posttraumaattisesta stressireaktiosta (c-ptsd) toisessa postauksessa.

AUTONOMINEN HERMOSTO

Autonomisen hermoston kautta tapahtuva rentoutuminen auttaa tilanteissa missä ahdistaa, jännittää, stressaa, tai pelottaa. Oikeastaan mitä vain tunteita, mistä haluaisi hieman rentoutusta. Toimii myös iltaisin nukkumaan mennessä tai yöllä jos herää. Stressireaktiolla kehossa on paljon negatiivisia vaikutuksia kaikkeen ja rentoutushajoituksilla voidaan lieventää reaktiota kehossa ja saada erittäin hyviä vaikutuksia.

Autonominen hermostohan on se hallitsematon osa meissä, eli esimerkiksi sydänlihaksen toiminta, verenpaineen säätely jne. ovat sen hommia. Autonomiseen hermostoon kuuluu kaksi osaa, parasympaattinen ja sympaattinen hermosto.

Parasympaattinen hermosto säätelee rauhasten, verenkiertoelinten, ruuansulatuselimistön ja kuonanpoistoelinten toimintoja lisäämällä tai vähentämällä niiden verenkiertoa (wikipedia) Aktiivisimmin se toimii unessa.

Sympaattinen hermosto on toinen osa mikä kuuluu autonomiseen hermostoon. Parasympaattinen ja sympaattinen hermosto toimivat yhdessä. Stressitilanteessa näiden tasapaino järkkyy jolloin voi tulla toiminnallisia oireita niihin elimiin mihin koko autonominen hermosto vaikuttaa. Kun stressissä sympaattinen hermosto vilkastuu voi nukkuminen ja palautuminen vaikeutua, puolustuskyky madaltuu ja näin ollen voi tulla sairaaksi paljon herkemmin. Stressiä keholle on myös ahdistus, pelko ja muut kuormittavat tunteet.

HENGITÄ MIELI TYYNEKSI

Hengitys on ainoa keino millä voi vaikuttaa tahdonalaisesti autonomisen hermoston toimintaan. Tässä nimittäin teemme pallealihaksella töitä, ja se on ihmisen ainoa elin mikä oikeasti vaikuttaa autonomiseen hermostoon, ja sitä kautta parasympaattiseen hermostoon.

Pallean voi helpoiten aktivoida siten että istut (seisot tai makaat) ja laitat toisen käden rintalastan päälle ja toisen alemmas pallean päälle (noin navan yläpuolella) ja keskityt siihen että vain alempi käsi liikkuu ylös alas hengityksen tahdissa. Ylempi käsi ei liiku silloin ollenkaan. Tämä on siis pallea jolla nyt hengität. Tämä toimii muuten todella hyvänä mindfulness harjoituksena sillä keskityt vain tähän asiaan.

Sen jälkeen voitkin aloittaa rentoutushengityksen. Hengitä ensin palleahengityksellä sisään nenän kautta noin 3-5 sekuntia, pidätä hengitystä muutama sekunti ja puhalla ulos suun kautta ulos piiiiiiiitttkäääääään, noin kymmenen sekuntia. Ja sitten toista tätä. Tee tätä ainakin muutama minuutti päivässä. Voit lisätä hengityksen ja pidätyksen pituuksia kun ”taitoa” karttuu. Älä pidätä pyörtymiseen saakka, ja ota aina oma rauha tähän harjoitukseen.

MEDITAATIO VAI MINDFULNESS?

Kumpikin stressin taltuttamiseen oiva keino. Kaikki pysähtyminen ja rentoutuminen on parasta vastalääkettä! Mutta omakohtainen kokemukseni tähän on, että mindfulness on sitä, kun kiinnität huomiosi kehoon, pysähdyt tarkkailemaan ajatuksiasi, kuuntelet itseäsi ja kehoasi. Tai mindfulnessumpit kuten minä teen, eli juon kahvia niin että istahdan alas. Laitan silmät kiinni ja tuoksuttelen hetken kahvia, oikein kunnolla keskityn siihen miltä kahvi tuoksuu, mitä aromeja tunnen, miltä ne tuntuu nenässä. Onko kahvi kuumaa, miltä höyry tuntuu. Miltä kahviaromi tuoksuu, miten se nousee nenää pitkin ylös, mihin asti se menee? Sitten otan ensimmäisen kulauksen, miten maku leviää kielellä. Mihin kohtaan osuu ensin? Miltä lämpö tuntuu, missä tuntuu eniten, missä vähiten. Tuntuuko vaahto ylähuulella, miltä se tuntuu, jäähtyykö se nopeasti? Miltä neste tuntuu kurkussa, valuessaan alas. Tuntuuko kuuma kahvi vatsassa saakka? Jos olisit se kahvi, miltä matkalla näyttäisi?

trauma (3)

Tuo siis mindfulnessia. Jos taas meditoin, istahdan alas ilman kahvikuppia, suljen silmäni ja tyhjennän ajatukset. Pyrin olemaan ajattelematta mitään. Päätän ajan minkä aikaa meditoin, hiljennän huoneen, tai laitan rauhallista taustamusiikkia missä ei sanoja. Saatan kellottaa meditaatioaikani. Mutta tämän ajan vain olen, pyrin rauhallisesti työntämään päähän tulleet ajatukset pois ja keskittymään tyhjyyteen, ajatuksettomuuteen. Keskityn usein vain hengittämiseen.

Erona mielestäni se että mindfulnessia on halutessani joka paikassa, hampaiden harjauksessa, kahvin juonnissa, bussimatkalla, lounaalla, missä vain. Siinä keksityn vain siihen hetkeen, tarkkaillen, läsnäolevasti. Mutta meditaatiota on kotona, jossain rauhassa, ja pää tyhjänä. Tässä pyrin olemaan ajattelematta mitään, kun mindfulnessissa juuri keskityn ajatuksiini.

mindfulness

Ps. Lootusasento ei ole pakollinen =)

Stressitöntä ja rauhallista viikonloppua sinulle ❤

Turvallisuus on uhka!

TURVALLISUUS

Turvallisuus on kompleksisesti traumatisoituneelle uhka. Olen joutunut tämän oppimaan kantapään kautta. Ollaan oltu mieheni kanssa nyt yhdessä 10 vuotta. Koko tämän ajan olen pystynyt luottamaan häneen kuin kallioon. Hän on aina pitänyt lupauksensa, on aina tsempannut ja tukenut minua. Hän on aina nostanut minua ylöspäin kun olen kokenut pienuutta, riittämättömyyttä ja haavoittuvaisuutta. Hänelle olen pystynyt kertomaan itsestäni kaiken. Omasta menneisyydestäni ja rikkinäisyydestäni. Hän on tukenut minua koko terapia matkani, kuunnellut ja antanut tilaa silloin kun olen tarvinnut. Hän on antanut periksi niissä asioissa, millä on oikeasti minulle ollut merkitys, ja pitänyt rajat silloin kun on tarvinnut.

Minun on ollut äärimmäisen vaikea elää tässä tilanteessa. Olen halunnut keikuttaa venettä, tuoda epätasapainoa. Tehdä myrskyjä ja olla vaikea. Koska minun elämäni oli ollut kaaosta, kaoottisuutta ja epätasapainoa. Suuria tunteita, missä käydään ylhäällä ja sitten tullaan todella alas. Itketään, huudetaan, lyödään, rakastetaan. Näissä tunteissa on edelliset suhteeni olleet. Joten olin ihmeissäni. Meidän on pitänyt kerran pistää lusikat jakoon, että olen ymmärtänyt. Minun on pitänyt käydä Pariisin metrossa pelkäämässä, että olen tajunnut mitä haluan.

img_20180611_205719

UHRIUTUMINEN

Kehityksellinen trauma altistaa uhriutumiseen. Ja uhriutuminen on se minkä takia ei pääse eteenpäin. Olen ajatellut olevani elämän virrassa, missä minua vain riepotellaan, eikä minulla ole mitään mahdollisuuksia tehdä mitään. Kamalia asioita tapahtuu, ja minä vain joudun kestämään. Minä en ole nähnyt valoa tulevassa, koska olen ajatellut aina, että ”tätä tämä minun elämäni vain on”. Olen ajautunut epäterveellisiin ihmissuhteisiin ja kaiken lisäksi vain jumiutunut niihin, koska olen ajatellut että en ansaitse muuta. Ja tämä ei tosiaan ole sitä, että olen ajatellut noin mustavalkoisesti, esimerkiksi että -”minun pitää ottaa turpaani koska en muuta ansaitse”, vaan ennemminkin -”minun täytyy yrittää korjata tuo ihminen”, -”minun pitää yrittää selvitä tästä tilanteesta” tai -”kyllä tämä helpottuu jossain vaiheessa”. Kun niin sanottu ”normaali ihminen” olisi pistänyt jarrut päälle ja vaihtanut kaistaa jo aikoja sitten. Mutta kyllä yksi askel eheytymiseeni on ollut mieheni, hänen kanssaan olen saanut olla turvassa. Hänen kanssaan on ollut mahdollista käydä läpi omat demonit, sillä hänen kanssaan arki ei ole ollut pelkäämistä, kaaosta. Sillä silloin en olisi pystynyt keskittymään mihinkään muuhun kuin sen arjen handlaamiseen. Siitä selviytymiseen. Ja traumatisoitunut vain koko ajan lisää. Tätä on tapahtunut aiemmissa suhteissani paljon.

LAMAANTUMINEN

Olen myöskin saanut romahduksia, olen menettänyt täysin toimintakykyni kohdatessa elämän kääntöpuolen, kohdatessa vaikeuksia tai elämän kriisin. Olen itkenyt sitä, että miksi minulle käy aina näin? Olen lamaantunut niin, etten ole pystynyt pitämään huolta itsestäni, edes perusasioista. Kuten suihkussa käynti tai syöminen. Taistele, pakene tai lamaannu, eli esitä kuollutta. Kehoni on päättänyt esittää kuollutta. Yleensä se on viimeisin vaihtoehto, kun edes taisteleminen ei auta enää, ja pakoon et voi päästä. Olet jo nurkassa. Ja fakta on se, että aika paljon sitä paskaa olen saanut. Joten lamaantuminen tietyissä tilanteissa on inhimillinen reaktio, vai sanoisinko eläimellinen. Eläin pelastaa itsensä esittämällä hetken kuollutta. Yleensä tapauksen jälkeen eläin menee jonnekkin hetkeksi rauhoittumaan, tärisemään, ennenkuin palaa laumansa luo. Minäkin sulkeudun yleensä johonkin kuplaan, missä kukaan ei minua tavoita. Olen paikalla, mutta en läsnä.

VASTUU

Kenellä on vastuu!? Miksi minun pitää kärsiä!? Kuka minut korjaa?! Näitä kysymyksiä olen huutanut. Itkenyt. Mutta kun ymmärsin tämän:

Se mitä minulle on tapahtunut, ei ollut minun syy. Mutta minun eheytymiseni, on minun vastuulla

Vain minä olen vastuussa minun korjaamisesta. Minua ei kukaan voi korjata, minä itse teen sen. Otan vastuun omasta eheytymisestäni. Teen kaikkeni hyvinvointini eteen. joten toisten syyttely, syyllisten etsiminen, ja niiden vahingoittaminen ei vie minua yhtään eteenpäin. Minun elämäni ei korjaannu jos hyväksikäyttäjäni kuolisi nyt tässä minun ajatukseni voimalla. Vaikka niin toivoisin. Vaikka ajatukseni häntä kohtaan ovat mustista mustimpia, ne ajatukset ovat vain minussa. Minun sisällä, ei ulkopuolellani, ei hänessä.

viha on kuin happoa joka hajottaa lähtöastiaa enemmän kuin sitä, mihin sitä kaadetaan.

 

IMG_20180611_204742

TURVALLISUUS

Pienin askelin minä opettelin tuntemaan turvallisuutta. Terapian edetessä minä opinkin. Opin ymmärtämään itseäni ja toimintamallejani. Ymmärsin parisuhteeni merkityksen, sen eheyttävän vaikutuksen. Tunsin turvallisuuden, ja ymmärsin sen. Turvallisuus on tärkein asia minulle. Minun täytyy tuntea turvallisuutta kotonani, läheisteni kanssa. Se on yksi syy miksi tykkään rutiineista, ne luovat minulle turvallisuuden tunnetta lisää.

Kiitos että saan tuntea oloni turvalliseksi, tänään ja huomenna. ❤

 

Ja hiljaa sinun on oltava

Sain näkyjä siitä etten saisi puhua. Aloin näkemään pentagrammeja silloin, kun minun ”kuului” olla hiljaa. Minulle muodostui tästä selvä merkki, että kun tämän näki, silloin piti olla hiljaa. Missään nimessä ei saanut puhua, tai tapahtuisi jotain kamalaa. Kerran töissä ajattelin avata läheiseksi tulleelle työkaverilleni minun historiaani. Ajattelin että kerron hieman minkälaisten asioiden äärellä painin tällä hetkellä. Minua alkoi jännittää jo pelkkä ajatus puhumisesta niin, että syke nousi selkeästi. Mietin ja pyöritin sanojani ja sanavalintoja samalla, kun hän kertoili siinä jotain. Olin juuri aloittamassa puhumaan, kun asiakas tuli keskeyttämään. Kun nostin katseeni häneen, huomasin hänen kaulassaan kaulakorun. Se oli pentagrammi.

Erään takauman tultua, itkin kotona sängyllä. En saanut sanottua mitään, itkin melkein hysteerisesti. Mieheni lohdutti minua, ja kysyi haluanko puhua. Minä halusin. Nieleskelin ja avasin kurkkua sillä myös tulikoura oli sitä mieltä että piti olla hiljaa. Kun sain vihdoin kurkkuni sen verran auki että aloin puhumaan, avasin silmäni ja katsoin ikkunasta ulos, näin pihakoivussa pentagrammin. Se oli aivan selkeä, oksista muodostunut pentagrammi.

trauma (46)

Kerran blogipostausta tehdessäni, sormi enter-näppäimellä, puhelin soi. Äitini oli kuollut vuonna 2012, mutta pankista soitettiin että jotain paperiasioita äitin kuolinpesään liittyen pitäisi lähetellä johonkin tai jotain muuta siihen viittaavaa. Olin varma, että tämä oli äitini merkki olla hiljaa, en saisi julkaista tekstiä.

Sain todellakin taistella jokaisen lauseeni kanssa mikä suustani tuli, jokaisen kirjaimen minkä näppäimistöön hakkasin. Tämä ei todellakaan ole ollut helppoa minulle. Se että olen tullut julkisesti ulos näiden asioitteni kanssa ei ole ollut mikään itsestäänselvyys. Mutta haluni ja tahtoni jakaa asiat sen takia, että joku saisi tästä apua, on ollut suurempi.

img_20180430_061810-01

Ajattelin myös että perheeni päällä on tälläinen ”pahan peitto”. Se on levittäytynyt kaikkien rakkaideni päälle, ja se haluaa meille pahaa. Se aikoo ”napsia” meidät yksi kerrallaan otteeseensa ja laittaa meidät kärsimään. Se tuo kaikenlaisia pahoja asioita meidän elämään, se kiusaa ja kiduttaa. Ja saa meidät voimaan huonommin ja huonommin kunnes jotain vielä pahempaa tapahtuu, ”Grande Finale”.

Minä olen pilalla

Ajatus itsestäni oli, että minä olen niin huono ja paha, että minä ansaitsen kuolla. Kuolla siksi, ettei muut kärsisi tästä minun tilanteestani. Koska minä olen sen heille aiheuttanut. Minä olen niin pilalla, että minun takiani muutkin pilaantuvat. Kaikki rakkaani kärsivät minun takiani, he menevät pilalle vain ollessaan lähelläni. Minun kuuluikin olla masentunut ja voida huonosti. Ehkä minun pitäisi kärsiä vielä enemmän, että se olisi hieman pois rakkailtani? Miten voisin lopettaa elämisen niin, ettei minun tarvitsisi kuolla? Vai tätäkö se juuri oli?

Mietin kyllä kuolemaani, mutten haluaisi tappaa itseäni. Joskus pyörittelin tapoja mielessäni,mutten aikonut koskaan toteuttaa niitä. Minun täytyisi vielä kerätä itseäni, selvitä vielä. Mutta miten pelastaisin rakkani, läheiseni ”pahan peitolta”? Niin että minä kärsisin, olisin kuin uhrilahja. Antauduin siis kärsimykselle, ajattelin että ehkä minun ei edes kuuluisi hakea apua tähän olooni, koska olin ansainnut tämän.

Mutta tässä minä kirjoitan, ja painan enteriä. Minä puhun. Minä taistelen.

trauma (43)

Huonot valinnat

Muovikassi on tiukasti päässäni, se on kiinni teipillä. Pussi päässä pystyn silti ”havainnoimaan” ympäristöäni, aivan kuin kaikuluotaimella. Olen ihmisten ympäröimä ja oloni on suhteellisen hyvä.

Vihdoin minulla on voimia repiä teippi auki ja saan pussin pois päästäni..haukon henkeä ja räpyttelen silmiä. Totuttelen kirkkauteen ja hengitettävään ilmaan. Katson ympärilleni. Seison talvisella pellolla. Olen siis pystynyt pussi päässäkin valikoimaan ympärilleni ihmisiä, jotkut valinnat on osunutkin nappiin… jotkut ei.

Järkytyn kun huomaan ihmisten joukossa jotain muuta, he omaavat ihmisen muodon mutta nyt kun pystyn tarkistelemaan heitä… niitä. Ne on mädäntyneitä, kuin raatoja. Harmaa iho näyttää siltä kuin se valuisi, silmät ovat syvällä kuopissaan ja tuijottaa tyhjyyteen. Niillä ei ole sielua. Ne syö muiden sieluja!

Minun sieluani ette syö! huudan. Hädissäni juoksen karkuun. Tiedän että ainoa keino voittaa ne on hyvyys, empatia, rakkaus. Mutta vielä minulla ei ole voimia antaa niille sitä. Jonain päivänä käännyn ja teen sen.

Mutta en tänään, tänään juoksen.

IMG_6741

Nykyisyys on kuin yksi loputon yö missä aamu ei valkene lainkaan

Kirjoitettu 2016