Sinun matkasi alku?

Kiitän teitä jokaisesta viestistä minkä olen tätä kautta saanut. On ollut lohduttavaa huomata, että en suinkaan ole yksin. Mutta erittäin pelottavaa huomata, miten monta meitä loppujen lopuksi onkaan.

Olen alun perin aloittanut tämän blogin eheytyäkseni itse. Kirjoittanut siksi, että pystyn käsittelemään asioita konkreettisemmin kun luen sen. Kun olen käsitellyt täällä historiaani, on minun ollut kirjoittamisen kautta helpompi ymmärtää tapahtunutta.

Kun aloitan kirjoittamisen, sormet liukuvat pian näppäimistöllä kuin itsestään ja saan purettua kaikki ajatukseni tänne. Silloin saan lisää tilaa aivoilleni uusille asioille. Eheytymismatkani ja asioiden käsittely täällä on ollut julkista, kaikkien luettavaa. Mutta sinä rakas lukijani olet saattanut unohtaa sen, että minä en ole ammattilainen. Minä en ole terapeutti.

Vaikka minun matkani on jo loppusuoralla, sinun voi olla aivan alussa.

Vaikka minun matkani on jo loppusuoralla, sinun voi olla aivan alussa. Mutta se ei suinkaan tarkoita sitä, että minusta olisi matkalla tullut ammattilainen. Minä triggeröidyn yhäkin yksityiskohtaisista raiskaustarinoista mitä jotkut lukijani saattavat avun tarpeessa minulle kirjoittaa. En kestä vieläkään lukea niitä raadollisia tarinoita mitkä valitettavasti ovat jonkun arkea, jonkun elämää.

Kyse ei ole siitä etten haluaisi auttaa. Minä vain en kykene siihen.

Toivon että blogini tuo sinulle toivoa, toivoa siitä, että joskus helpottaa. Toivoa siitä, että saat apua ja ymmärrystä sekä tekniikoita asioiden käsittelyyn. Lisää työkaluja hyvinvointisi lisäämiseen. Toivon että saat ehkä oivalluksia itsestäsi, lukiessani minun matkastani.

Olen pahoillani että jouduin poistamaan viestiboxin, etkä enää voi laittaa minulle palautetta. En ole valitettavasti voinut vastata mitenkään kaikille, sillä viestejä on tullut niin paljon.

Olen pahoillani että en kuitenkaan voi kulkea rinnallasi, enkä pitää kädestäsi.

Mutta muista, sinä pystyt siihen.

TÄSTÄ TÄRKEITÄ LINKKEJÄ:

Minduun terapeuttihaku löytyy https://minduu.fi/
Kelan terapeuttihaku löytyy https://asiointi.kela.fi/palvelutuottajarekisteri/
Keskusteluapua löytyy mieli.fi SIVUILTA
Lisätietoa traumoista https://traumaterapiakeskus.com/
Ja lisää traumoista ja dissosiaatiosta https://www.disso.fi/
Täällä sinua varten https://tukinet.net/

Voimia ja Valoa ❤

Sisäinen lapsi

Meissä jokaisessa aikuisessa ihmisessä asuu se meidän oma sisäinen lapsi sisällä. Aikaisemmin en tuhlannut tälläisille jutuille ajatustakaan, mutta kun ensimmäisen kerran tein sisäinen lapsi harjoituksen, se oli erittäin voimaannuttava.

Uskon että sisäisen lapsen tapaaminen säännöllisesti on hyväksi meidän itsetunnolle, empatiakyvylle ja lempeälle itserakkaudelle. Voimme silloin antaa itsellemme myötätuntoa, mitä muutoin tässä kiireisessä ja välillä niin kovassa maailmassa emme antaisi. Oikeastaan ei meillä tunnu edes olevan aikaa sellaiseen. Ja toisaalta, aikuisen kylmä mieli blokkaa tälläiset tehtävät pelkästään tyhminä, lapsellisina juttuina. Niin kuin minä itsekin aikaisemmin tämän koin.

Ensimmäisen kerran pysähdyin sisäisen lapseni äärelle terapian aikana. Mielikuvaharjoituksen aikana palautin selkeästi mielikuvan mummolan portaista mieleeni. Voit lukea turvapaikastani lisää täältä. Harjoituksessa minä palasin tuonne portaille, itseni viereen. Minä istuin aikuisena ihmisenä, oman neljävuotiaan itseni viereen. Tuntui erikoiselta tuntea mummolan lämpimät rappuset, kesän tuoksut ja äänet ja nähdä siinä itseni. Kaikki ympäristöineen ja tuoksuineen oli juuri sellaisena kuin nuo kesät muistinkin. Katsoin lasta silmiin.

IMG_20180507_060450

Tunne oli kuin tsunami, se alkoi vatsan pohjalta ja vyöryi hallitsemattomana läpi vatsanalueen, rintakehän, sydämen ja selän läpi kohti kurkkuani. Siellä se poltti ja kirveli tuskaisasti kunnen syöksähti kohti silmäluomiani. Suusta purkautui äänekäs itku, ja itku ryöpsähti väkisin minusta ulos.

Väkisin, sillä yritin kaikin voimin pidättää tätä valtavaa luonnon voimaa joka minusta nousi. Minä olen pahoillani!- minä huusin samalla kun paruin kuin pieni lapsi. Rutistin tätä pientä, niin mahdottoman pientä lasta sylissäni, kuin se olisi hengissä pysymisen ainut oljenkorsi. Ja hän vain istui, istui siinä mummolan rappusilla niin tyynenä ja rauhallisena. Hän hymyili minulle kuin hän olisi tiennyt kaiken. Tiennyt kaiken tuskan ja surun, mutta tiennnyt myös sen ilon ja rakkauden. Kuin hän olisi jo läpikäynyt kaiken ja tietäisi miten kaikesta voi selvitä.

Vaikka ei hän sitä voinut tietää, vai voiko? Minä en ainakaan silloin tiennyt. En tiennyt että tulisin selviämään kaikesta. Että toden teolla tulisin selviämään ja saisin myös kasvoilleni tuon tyynen hymyn. Silmiini tuon rauhan ja sieluuni sen rakkauden mitä niin kipeästi kaipasin. Miten olisinkaan voinut tietää, sillä matkani oli silloin vasta alussa. Se oli ensimmäinen kerta kun itkin itseni vuoksi, sen vuoksi mitä olin kokenut. Ja sen vuoksi mitä tulisin vielä kokemaan. Sillä tuo neljävuotias siellä rappusilla kantoi jo sitä suurta salaisuutta, sitä kaiken pahan alkua. Sitä kamalaa muistoa. Hän tulisi kantamaan vielä lisää taakkoja, mitä se aikuinen minä siinä vieressä jo tiesi. Ja minä olin niin pahoillani.

Tunne myötätunnosta oli suurta. Ennenkokematonta ja ennenkuulumatonta. En ollut koskaan saanut kokea myötätuntoa, enkä koskaan ollut ajatellut sitä näin konkreettisesti.

Sillä se aikuinen siinä vieressä, harmailla rappusilla, oli myös ainut aikuinen joka niin suurella rakkaudella sitä lasta halasi. Että kukaan tässä maailmassa ei hänelle niin suurta rakkautta voinut antaa, ei kukaan muu kuin minä. Minä itse.

Lähdin terapiasta hämmentyneenä. Mutta joku toivo oli minussa herännyt. Joku pieni valonsäie joka halkaisi sydämeni ja osui pieneen kohtaan sydämen pohjalle. Kuulin mielessäni lapsen äänen: –minä haluan pupun! Minä haluan pupun!

Kysyin millaisen pupun sinä haluaisit? – Sellaisen todella pehmoisen, ja sen raajat on sellaiset veltot, ja sen korvat on suuret ja suloiset! Tahtoo kainaloon! MINÄ HALUAN!

Traumaselviytyjä Sisäinen lapsi

Ja niin kävelin terapiasta suoraan lähimpään lelukauppaan ja siellä se nökötti, monen muun kaltaisensa kanssa, mutta vain yksi erityinen. Ei millään tavalla näyttänyt muita erikoisemmalta ulospäin, mutta minä näin, tuo se on. Ja vein pupun kotiin. Ja vielä tänäkin päivänä minä nukun pupuliini tyynylläni, melkein viisi vuotta tuosta tapahtuneesta kuluneena.

Trauman aiheuttamien ajatusmallien uudelleenohjelmointi

Traumaselviytyjä (2)


Löysin vanhan runoni jonka olen kirjoittanut. Tässä kiteytyy käytännössä koko silloinen ajatusmaailmani. Muistoja tulvi päivästä toiseen, enkä olisi halunnut enää muistaa yhtään lisää. Koin niin, että kun unohdin, oli ”puolustajat” tehneet tehtävänsä, eli minun mieleni oli suojellut silloin minua. Elämäni tuntui unelta, kaoottiselta painajaiselta josta herääminen aloitti vain saman pahan kierteen uudestaan.

”Hautusmaalta se valuu” kuvasi äitini muistoja. Tuntui välillä, että en olisi saanut muistaa, että äiti jotenkin olisi halunnut sen estää, ja välillä toisinpäin, että äiti olisi halunnut minun jotain muistavan. Pentagrammi pihakoivussa oli selkeä näky, selkeä viesti että en saa puhua. Muistan yhä tuon tilanteen. Olisin halunnut puhua miehelleni kamalasta takaumasta ja kun keräsin ääneni ja itseni kokoon vihdoin puhuakseni. Avasin silmät, katsoin ulos ja olin aloittamassa lausetta kun näin pihakoivun oksien muodostavan pentagrammin. Se oli jostain syystä muodostunut merkiksi olla hiljaa. Tässä kirjoituksessa kerron näistä tilanteista lisää.

Tuo aika oli vaikeaa. Muistan sen ajan vain mustana, raskaana öljynä missä uin. Päivästä toiseen, yöstä toiseen. Sillä hereillä olo aikani sain takaumia, työskentelin unohtaakseni ja toisaalta työskentelin niitä käsitelläkseni. Öisin näin painajaisia, kamalia painajaisia missä koko ajan taistelin elääkseni, taistelin läheisteni puolesta. Juoksin joka yö jotain karkuun ja joka yö todistin jotain traumaattista. Koko vuorokauteni koostui siis näistä asioista. Kehoni ei varmasti ollut hetkeäkään palautuneessa tilassa!

Olen myöhemmin miettinyt sitä, mitä tämä kaikki on keholleni oikeasti tarkoittanut. Pelkkää ylivireystilaa, taistele ja pakene. Vuorokausi toisensa jälkeen stressiä ja suuria negatiivisia tunteita kehossa. On suorastaan ihme, ettei kroppani tehnyt suurempaa tilttiä, sillä mahdollisuudet siihen olisi ehdottomasti ollut. Stressin vaikutus kehoon ja mieleen on suuri, ja minä en sitä silloin ajatellut ollenkaan. Pidin tilaa jotenkin normaalina, ja ihminen tottuu ja niin sanotusti turtuu millaisiin olosuhteisiin tahansa. Loppujen lopuksi sitä tilaa pitää jo normitilana, eikä osaa ajatella muista vaihtoehtoja, tai ne tuntuu jopa väärältä. Se, että stressin syy on yleensä psykologinen eli meidän ajatus tapahtumista tai tilanteesta, ihmisistä tai mistä vaan, mutta stressin oireet ovat erittäin fyysisiä.

Ymmärsin että mielenrauha on valinta.

Olen tuon lauseen kirjoittanut tänne matkani aikana, ja tuo hämmästyttää minua tänään. Siis se, että olen oivaltanut tuollaisen asian! Huikea oivallus, ehdottomasti, mutta miten suorastaan hassulta se tänään tuntuu. TOTTAKAI mielenrauha on oma valinta! Asiat ei muutu, jollei minun ajatukset muutu. Kun minun ajatukset muuttuu, minun tunnetilat muuttuu ja sitä myötä myös toiminta, näin ollen olen muuttanut koko elämäni.

Itselleni merkittävimmät ajatusmallien muokkaamiseen vaikuttavat tekijät:

  • Pysähtyminen. Se, että pysähdyn miettimään omia ajatusmallejani ja sisäistä puhettani. Se, mitä et tunnista, et voi muuttaa.
  • Sanoittaminen. Se, että kirjoitin asiat ja ajatukseni ylös. Eli juurikin niitä uskomuksia, mitä ajattelin historiani minulle tuoneen. Esimerkiksi ”Minä olen pilalla”-ajatuksen kirjoittaminen herätti. Se satutti niin paljon, että ymmärsin sen muokkaamisen olevan ensiarvoisen tärkeää.
  • Ymmärtäminen. Se, että edellisten vuoksi sain ymmärrystä omille negatiivisille toimintatavoille ja ajatuskierteille.
  • Anteeksiantaminen. Se, että annoin itselleni anteeksi. Itseni ruoskiminen on ollut erittäin, erittäin suurta ja vahingollista. Niin ajatusten kuin tekojenkin osalta.
  • Irtipäästäminen. Henkinen irtipäästö sekä jatkuva työstäminen oman kasvun parissa.
  • Uudelleensanoitus. Minun piti alkaa sanoittamaan uusia ajatusmalleja, sitä kautta sain ne toimintaan ja vasta sitten tunnetasolle. Vasta sitten ne voi alkaa elämään. Aloitin kevyesti puhumalla itselleni kauniimmin. Tein sen ääneen ja yksinäni metsän keskellä. Ääneenpuhumisen koin erittäin tärkeäksi, ajatus pään sisällä on ihan eri asia kuin pään ulkopuolella.

Trauma quotes

Kyllä, varmasti oli koodattu minun järjestelmään tuo yllä oleva kirjoitukseni. Minuun oli koodattu puhumattomuus, takaumat, uskomukset, tunteet ja ajatukset. Mutta minä pystyin muuttamaan niitä jokaista! Luomaan uusia, terveellisiä toimintamalleja ja ajatuksia. Luomaan uusia perinteitä ja muistoja, uutta ja terveempää sukupolvea. ”Eivät asiat sinänsä vaivaa meitä, vaan meidän käsityksemme niistä.” Filosofi Epiktetos on sanoittanut asian aika fiksusti.

Ja joka päivä pystyn muokkaamaan ajatusmallejani, ja niin teen, sillä myös se on minun valinta.

Luennolla

Alla on kirjoitus ensimmäiseltä luentokeikaltani. Nyt olen jo aika kokenut puhuja ja jännistyskään ei saa minua enää oksentamaan. Olen puhunut sadoille ja taas sadoille ihmisille omaa tarinaani. Auttanut auttajia ja tukenut vertaisia. Ja samalla pienentänyt omaa häpeääni joka kerta puhumalla asiasta ääneen.

Minua hieman sattuu, kun mietin itseäni muutamia vuosia taaksepäin. Ajattelin silloin että kaikki tämä menneisyys mitä minä kannan, on jotenkin häpeällistä ja minua vastaan. Ajattelin että ihmiset ajattelee minun olevan erilainen, hullu ja mielisairas, kun minulla on traumoja. En silloin olisi mitenkään voinut käsittää että tänään, vuonna 2020 minä olen sitä mieltä että nämä ovat minun vahvuus!

En olisi mitenkään voinut käsittää että nämä kaikki asiat olisivatkin vahvuuksiani!

Kyllä, traumoista johtuvat seuraukset ovat kipeitä, vaikeita ja vaikuttavat arkeen ja siksi olen turvautunut apuun. Ja onneksi olen turvautunut, sillä muuten en olisi tässä. Kynnys selviytyä yksin ja olla pyytämättä apua oli erittäin suuri, ja piti mennä todella pohjalle että ymmärsin sen vain vahingoittavan minua lisää. Mitä enemmän sain apua, sitä vähemmän se näkyi arjessani ja tänään oireet ei päivissäni näy. Huolta on itsestä tietenkin pidettävä koko ajan.

Vieläkin kun nousen lavalle puhumaan tarinaani, minun vatsa kääntyy ympäri, mutta ensimmäisen lauseen jälkeen se katoaa ja tiedän tekeväni merkityksellistä työtä. Ja koko koettu elämäni, minun kuljettu matka on saanut minut ymmärtämään elämästä ja itsestäni todella paljon. Minä tiedän miltä tuntuu kun toivo sammuu, tiedän miltä tuntuu kun ainut tunne on suru, tiedän miltä tyhjyys ja merkityksettömyys tuntuu. Tiedän miten vaikeaa on puhua, jakaa ja kertoa, pyytää apua, olla haavoittuva.

Tiedän myös miltä tuntuu olla rohkea! Olla vahva, rakastaa itseään, tuntea uskoa tulevaan, tuntea merkityksellisyyttä ja voimaa. Tiedän miltä tuntuu arvostaa itseään ja hymyillä peilikuvalleen. Miltä tuntuu kun joku sanoo sinulle kaikki nuo upeat sanat, tai mitä tuntuu sanoa ne jollekkin toiselle ja sen nähdä kun hänen silmät syttyy!

traumaselviytyjä2

 

Kirjoitettu 2017

”Huh, että hyperventilointipaniikkikohtaus oli lähellä! Jännitin niin paljon että oksensin aamulla!

Aamu meni muuten ihan hyvin, heräsin ajoissa ja rentouduin aivan yksin kahvikuppini kanssa. Muu perhe nukkui sillä luento oli lauantai aamuna. Kävin koiran kanssa pitkällä lenkillä ja visualisoin tilannetta päässäni. Se oli tietenkin aika haastavaa, koska en ole koskaan samanlaisessa tilanteessa ollut MUTTA, visualisoin sen positiivisuuden kautta. Ajattelin että kerron tarinani ja saan hyvää palautetta. En lähtenyt edes sille linjalle että alkaisin änkyttää ja unohtaisin sanat tai muuta negatiivista. Kävin päässäni läpi miten kerron asiat ja että lopputulos olisi hyvä. Sen jälkeen söin aamupalan ja olin valmiina. Jännittynyt mutta innoissani.

Luento oli luokkahuoneessa ja ihmisiä oli paljon, en laskenut mutta minusta tuntui että heitä oli paljon. Ainakin parikymmentä? Terapeuttini esitteli itsensä ja sen jälkeen kertoi että luennolla olevat ihmiset ovat terapeutteja, psykiatreja ja psykiatrisia sairaanhoitajia jne.. Tässä kohtaa sydämeni jätti ainakin yhden iskun väliin =) Sen jälkeen hän pyysi minua kertomaan tarinani.

Tarinani kerrottuani he saivat kysellä minulta kaikenlaista. Kysymyksiä tulikin laajasti, lääkityksestäni, lapsuudestani tarkentavia kysymyksiä ja traumanpurkumenetelmistämme terapeuttini kanssa. Lopuksi kerroin miten minulla menee tällä hetkellä. Vastaanotto oli kyllä ihana ja minulle jäi todella hyvä mieli. Osa heistä tuli lopuksi kiittämään minua henkilökohtaisesti rohkeudestani ja arvostin sitä todella. Koin tämän tilanteen itselleni hyvinkin parantavana, tämä oli ensimmäinen kerta kun kerroin elämästäni noinkin laajasti aivan ulkopuolisille, tuntemattomille ihmisille.

Haluan auttaa, tämä bloginikin* on vain sitä varten että jos edes yksi ihminen kokee saaneensa tästä apua, olen onnistunut. Sen takia halusin mennä tuonne luennolle kertomaan, jos se voisi jotain toista auttaa se olisi minulle tärkeintä. Ja näin haluan ajatella, sillä niinkuin tämä blogi, niinkuin se luento, varmaa vastausta en varmasti koskaan saa, mutta usko siihen että autoin, riittää ❤

Ja juu, kyllä, olin edellisenä iltana pelännyt juuri niitä kaikkia asioita eli että unohdan mitä olin puhumassa, alkaisin änkyttää, alkaisin itkemään,  hikoilisin niin että se sotkisi meikkini ja KAIKKEA mahdollista taivaan ja maan välillä. Suurin pelkoni oli että jännitykseltäni lähtisin puhumaan ohi aiheesta ja ajatus karkaisi kokonaan. Mieheni rauhoitteli minua ja sitten oivalsin, ehkä negatiivinen ajatteluni saisikin kaiken juuri menemään metsään. Positiivisella ajattelulla tuskin olisi ainakaan negatiivisia vaikutuksia.”

*Tämä kirjoitus oli julkaistu vanhalla blogipohjallani joka on sittemmin poistettu

IMG_20180509_072932

Miten monta meitä onkaan?

En ole ollut lehdissä siksi, että haluaisin esitellä siellä naamaani. En luennoi siksi, että minulla olisi tarve esiintyä.

Teen tätä kaikkea siksi, että joku saisi rohkeutta puhua, joku ymmärtäisi läheistään ja ammattilaiset saisivat työkaluja traumatisoituneen kohtaamiseen. Joka kerta minua satuttaa yhtä kovasti kun minuun otetaan yhteyttä asian tiimoilta. Tänäänkin eräs lapsuudenystäväni otti minuun yhteyttä ja kertoi kipeän tarinansa. Tarinan, joka vasta hiljattain on päässyt ulos hänestä. Joku on ollut kuuntelemassa, sen ensimmäisen kerran kun hän tarinansa kertoi. Ja se on niin tärkeää. Nimittäin puhuminen.

Vasta puhuminen aloittaa sen reaktion, matkan eheytymiseen, matkan itseensä. Vain puhumalla voit alkaa kirjoittamaan uutta, eheämpää tarinaa. Ja kuuntelijalla on silloin tärkeä rooli:

Sinun ei tarvitse sanoa mitään. Sinun ei tarvitse korjata minua. Sinun tarvitsee vain kuunnella.

Tämän iltainen kohtaaminen oli minullekin tärkeä. Muistutti minua taas siitä, miten tärkeää työtä teen. Minua sattuu se, että usea lapsuudenystäväni on näitten vuosien varrella kertonut minulle vastaavia tarinoita. Tarinoita siitä, miten heidät on lapsena jo rikottu. Heitetty maailmaan rikkinäisenä, selviämään elämästä. Yksin. Sillä se mitä seksuaalinen pahoinpitely meille tekee, niin se rikkoo. Rikkoo niin syvältä, että korjaamiseen menee kauan, joskus koko elämä. Ja se rikkominen ei vaikuttanut vain hänen elämään, vaan kaikkeen hänessä, sielusta kehoon ja sen ulkopuolelle.

”Sinä rikoit jonkun, ja teit hänestä toisenlaisen, loppuelämäksi.”

Minä yritin luoda uskoa tämän kertojan elämään, uskoa siihen , että hän selviää. Ja kaikesta tulee vielä parempaa. Vaikka usko meinaisi loppua, luota siihen, että kaikki järjestyy. Sillä sinä et ole yksin. Minullakaan ei ole taikasanoja millä sitä kamalaa oloa voisi helpottaa, kun trauma tulee päälle ja ahdistus iskee, mutta sen voin luvata, että tukenasi voin olla.

Olen matkallani kuullut paljon tarinoita. Ja tulen varmasti kuulemaan lisää, mutta jos minun tarina on tie jonkun eheytymiseen, on sen kertominen kaiken arvoista. Sen takia kerron. Sen takia puhun omilla kasvoillani.

Sillä me emme ole yksin ja meidän ei tarvitse selviytyä näistä yksin.

Rakkaudella Jonna

Askel askeleelt
Mä kiipeen takas maailmaan, valon tuntumaan
Takaisin sun luo.
Kuvan kerrallaan,
Mä maalaan uusin värein, uuden tarinan
Kauniin maiseman.

Nikke Ankara-Värifilmi