Muistan kun ensimmäisiä kertoja aloin julkisesti puhumaan historiastani, se tuntui pelottavalta ja lamannuin monesti pitkäksi aikaa juttujen jälkeen. Pelkäsin eniten muiden suhtautumista minuun sen jälkeen. Pelkäsin että minut jotenkin ”uudelleen arvioidaan”, ystävät ja tuttavat miettisivätkin, että haluavatko tälläistä ihmistä lähipiiriinsä. Pelkäsin asian vaikeuttavan työnhakuani ja tulevaisuuttani yleisesti.
Ajattelin että naapurit ei enää tervehtisi minua ja uudet tuttavuudet ei haluaisi enää tuntea minua. Suomessa tehty tutkimus osoittaa että 29% ihmisistä ei haluaisi mielenterveyskuntoutujaa naapurikseen. Se laittoi minut miettimään. 29% suomalaisista ihmisistä ei haluaisi minua naapurikseen? Se sai minut ymmärtämään, miten paljon leimautumista mielenterveys asiat tekee yhä. Minä, työssäkäyvä, naimisissa oleva kahden lapsen äiti, joka tervehtii aina naapureitaan ja auttaa naapurin mummoa lumitöissä, en olisikaan haluttu naapuri?
Joskus esimerkiksi minusta julkaistun lehtijutun jälkeen saatoin triggeröityä viikoksikin johonkin lamaantumisen tilaan. Pelkäsin niin, että mietin pitäisikö verhot pitää visusti kiinni loppuvuoden. Uskallanko mennä kauppaan vai onko kaupan kassa ehkä lukenut jutun? Ja silti, enemmän kuin mitään, toivoin että toiset saman kokeneet olisivat tarinani lukeneet ja ehkä jopa laittaisivat minulle siitä viestiä. Toivoin että joku lukija olisi voimaantunut tarinastani, hakenut ehkä apua tai löytänyt omasta elämästään kiitollisuuden aiheita.
Mielenterveyskuntoutuja sanan alla on varmasti paljon mielikuvia ja ajatuksia. Mutta jotenkin uskon, että tuskin minä olen se ensimmäinen mielikuva mikä sanasta nousee pintaan. Siksi asioista pitääkin puhua.
Tässä alla, yksi ensimmäisistä julkisista kirjoituksistani mitä olen tehnyt. Silloin kirjoitin vain etunimellä, joten tunsin oloni hieman turvatummaksi. Etunimellä kirjoittaminen oli minulle suuri askel, sillä vaikka halusin sen kokonimelläni tehdä, ajatus oli vielä silloin liian suuri.
Miten minusta tuli ehjä ihminen
”Olen pilalla, mädäntynyt, surkea ja huono ihminen. Kaikki haluavat vain satuttaa minua tai käyttää hyväkseen. Olen turha ja minun kuuluisi kuolla.”
Nämä ajatukset olivat pitkään minulle normaaleja, sillä elin lapsuuteni hyväksikäytön, väkivallan ja alkoholismin uhrina.
Pilattu lapsuus
Tiesin ala-asteikäisenä, millainen perheen kuuluisi olla. Olin kateellinen ystävilleni, sillä heillä oli sellaiset perheet. Olin kateellinen myös siitä, että kavereillani oli muitakin kavereita ja yritin pilata kaikkien välit. Halusin omistaa. Sisälläni oli koko ajan pelko, että minut hylätään. Teini-ikäni oli vielä vaikeampi, draamaa ja pahaa oloa täynnä. Aloin turruttamaan pahaa oloani päihteillä eikä minulla ollut mitään kunnioitusta kehoani kohtaan.
Kukaan ei usko
Yritin joskus varovasti puhua kokemistani asioista, mutta minut kohtasi vaikeneminen. Kukaan ei halunnut kuulla, joten luulin, että minua ei uskottu. Kukaan ei koskaan kysynyt tarkemmin, mitä tarkoitin, ja suoraan en tietenkään voinut puhua. Vielä tänäkin päivänä kohtaan epäuskoa, mutta enää se ei saa suutani vaikenemaan. Minä olen itse kaikkina näinä vuosina käynyt epäuskoni läpi. En se minä voinut olla, se oli unta, se oli joku muu.
Kun tapahtuman aikana nousin kattoon katsomaan tapahtumaa, se en ollut minä. Se oli minun toinen osani. Minä sain katossa olla rauhassa ja turvassa kivulta.
Älä puhu
Minulle opetettiin hyvin pienenä, etten saa puhua. Jos kukaan saisi tietää, millainen perheväkivalta ja alkoholistihelvetti kotini seinien sisäpuolella oli, minut vietäisiin pois. ”Sosiaalitädit tulevat ja vievät sinut pois”, oli äitini suurin opetus lapsuudessani. Äiti turrutti pahaa oloaan alkoholiin ja vieraisiin miehiin, mistä tuli turpaan. Äitini baari-illat olivat minulle pelkkää pelkoa, sillä tiesin jo seuraukset. Aamuisin en tiennyt, oliko asunnossa kukaan enää hengissä.
Mummola
Mummolan puuportailla auringonpaisteessa olin turvassa. Seurasin muurahaisten kulkua portaiden vierustalla, tuvassa mummo keitti minulle puuroa. Jos olisin tuo muurahainen, minulla ei olisi mitään hätää. Voisin ikuisesti asua tässä mummon rappusilla, olisin turvassa. Ruoho tuoksui ja kesäaurinko lämmitti. Lämmin tuulenvire vei ahdistukseni ja pelkoni kauas.
Terapiaan hakeuduin vasta aikuisena. Olin käynyt todella paljon vastoinkäymisiä läpi ja kamelinselkä katkesi. Hakeuduin mieheni avustuksella päivystyksen kautta akuuttihoitoon ja sitä kautta terapiaan. Pelkäsin kaikkea ja itkin koko ajan. Olin sekava ja pelokas. Tiettyjen triggereiden kautta sain järkyttäviä kipukohtauksia takapuoleeni ja tajusin heti, mistä on kyse. Hyväksikäyttötrauma nosti päätään enemmän kuin koskaan ennen. Olin aikaisemminkin jonkun verran oireillut traumasta, mutten koskaan tällä tavalla. Oli aika hoitaa itseni kuntoon.
Terapiani edetessä tein itselleni turvapaikan mielikuvitukseeni. Se oli tietenkin nuo mummolan lämpimät puuportaat. Kun kävin asioita läpi ja alkoi kovasti ahdistaa, vein mieleni sinne. Se oli todella helppoa, sillä mummolan portaat ovat todella vahvasti syöpyneet mieleeni ja kun ajattelen niitä, olen siellä. Tein myös itselleni turvahahmon ja kun läpikäydyt asiat satuttivat kovasti, tuo turvahahmo saapui viereeni lohduttamaan. Lohduttajaa minulla ei lapsena ollut. Kun turvahahmoni tuli viereeni ja silitti, kertoi että rakastaa minua puhtaammin kuin kukaan ihminen, minut valtasi rauha. Turvahahmo auttoi minua myös silloin, kun kävin hyväksikäyttötraumojani läpi. Muuten en olisi kestänyt.
Terapeuttini osasi myös asiansa, hän uskoi minua, uskoi asiaani ja oli ymmärtäväinen. Oli ihminen. Hän kohtasi minut niin kuin rikkinäinen ihminen tulee kohdata, myötätunnolla.
Kun kävimme terapiassa läpi elämääni, teimme elämästäni aikajanan, koska minun oli vaikea hahmottaa mitään. En muistanut vuosilukuja enkä oikein mitään muutakaan. Aikajana oli alussa todella tyhjä, mutta pikku hiljaa sinne alkoi piirtyä asioita ja sain selkoa elämääni. Se oli todella tärkeää, sillä sain vihdoin jonkinlaisen kuvan elämästäni. Ihmisen kuuluu tietää, mitä hänelle on elämän aikana tapahtunut. Asiat alkoivat pikkuhiljaa selkeytyä ja minä aloin eheytyä. Minulla on sellainen olo kuin olisin piirtänyt itseäni uudelleen, luonut. Tällainen minä olen.
Terapiaan pääsy on pelastanut elämäni. Enkä tarkoita, että muutoin olisin riistänyt hengen itseltäni, vaan minusta tuli oikea ihminen. Tulin eläväksi ja olevaksi. Nyt minulla on ymmärrystä ja myötätuntoa itseäni kohtaan.
Enää en häpeä, sillä minä en rikkonut itseäni, vaan minut rikottiin. Ja siitä voi selvitä.
Vieraskirjoitus Jonna
En koskaan kokenut mitään peloistani. Sain aina positiivista palautetta ulostulostani. Minulle kerrottiin miten rohkea ja vahva ihminen olen kun kerroin tarinani ja aina se minua hämmensi yhtä paljon. Minäkö rohkea? Minäkö vahva? Ne oli adjektiiveja joita en ole koskaan uskonut itseeni liitettävän. Olin aina pitänyt itseäni enemmänkin heikkona ja rikkinäisenä. Jotkut ei sanoneet mitään, ja parempi niin. Silloin voin ainakin uskoa, että ehkä he ei puhu asiasta siksi etteivät tiedä mitä sanoisivat. Ehkä tarinani on liian rankka käsiteltäväksi joidenkin kanssa. Sillä jos he uudelleen arvioivat ja huomasivatkin etten ole haluttu lisä ystäväpiiriin, se on minulle enemmän kuin ok. En haluaisi sellaisessa lähipiirissä ollakkaan.
Jonna
Traumaselviytyjä 