Traumaselviytyjä

Läsnäolo

”Aamu valkenee pimeänä ahdistuksena rinnassa, kun kaikkien jankuttama kaikki on hyvin lääke ei toimikkaan,kun se valo siellä tunnelin päässä onkin sammunut ja matkan pituus pidentynyt, sen lapsen itku ei lopu koskaan ja sillä aikaa kun se vetää henkeä huutaakseen lisää, sen haavat repeytyy lisää. Sä tulet silloin kuin pumpulikuppi ja kaikki on hyvin lääke toimii taas. Turrun paskan määrästä ja sä silität mua ja annat lisää sitä lääkettä, sanat soljuu korvasta sisään ja uskon sua, sua mä uskon, itseäni en enää. Silloin kun rintalasta on riekaleina on pumpulikupissa hyvä olla.”

” Pipo päässä,huppu syvällä, älä näe mua, älä huomaa. Olen arvoton kun kysyy kaavake, huonompi vielä kun kysyy peili. Sä teet mut olevaksi, läpinäkyvästä varjoksi. Jotain toivoa on vaikka kuva onkin vielä mustavalkoinen.”

IMG_20180225_193611_463

Siinä tekstejä vuodelta 2014. Ajalta kun oli paha olla. Masennus oli vienyt jo valon tunnelin päästä. Silti miehen tuki oli elintärkeä. Eikä hänen tarvinnut muuta kuin olla. Läsnä, tukena ja turvana. Hänellä oli tapana sanoa minulle että kaikki on hyvin, kaikki järjestyy. Häneen minä uskoin, tuli sellainen olo että niin on pakko tapahtua jos hän sen minulle lupaa. Heräsi toivo. Ja sitä piti herätellä usein, joka päivä. Mutta joka kerta se auttoi jaksamaan hieman enemmän, ainakin taas seuraavaan päivään.

Ole läsnä

Masentunut ihminen tarvitsee itselleen olkapään. Sellaisen joka ei tuomitse, on vain läsnä. Läsnäolo riittää. Sinulla ei tarvitse olla mitään vastauksia mihinkään. Sinun ei tarvitse parantaa. Sinun ei tarvitse poistaa ongelmaa tai ratkaista sitä. Sinun tehtävä on vain olla läsnä. Vieressä, kuunnella, silittää ja kuunnella lisää. Sitten silittää, ja vielä kuunnella, mutta vastauksia ei tarvitse olla. Mieheni ei koskaan ymmärtänyt mitä masennus on, tai miksi ajatukseni olivat niin kamalia. Hän silti aina yritti ymmärtää minua, ja se riitti minulle. Kukaan ei koskaan voi ymmärtää sitä mitä sinä koet, ei täydellisesti edes se, joka on saman läpikäynyt. Sillä jokainen meistä käsittelee maailmaa eri tavalla, omien näkemyksien, uskomusten ja historian kautta. Joten jokainen tapahtuma ja tunne on jokaiselle kokijalle ainutlaatuinen. Ole läsnä. Vaikka masentuneen läheinen tuntee usein riittämättömyyttä, muista että sinä et voi yksin korjata masentunutta. Siihen tarvitaan monesti ammattilaisia mutta eniten myös masentunutta itseään. Ja hän ei ehkä ole paikalla silloin kuin masennus on täysin jo vienyt voiton. Mutta kyllä se sininen taivas sieltä taas tulee, mä lupaan.

Masennus

Mun eheytymistarina alkaa terapiasta. Aloitin terapian 2014 vuoden lopulla. Olen kirjoittanut koko matkan ajan päiväkirjaa. Nyt olen vihdoin valmis tulemaan tarinani kanssa päivänvaloon.

Terapia muutti elämäni suunnan. Ilman sitä olisin vieläkin elämän ristiaallokossa hukkumassa, virran vietävänä. Välillä johonkin hetkeksi tarttuen.

2014 lopulla katkesi kamelin selkä. Hakeuduin työterveyshuollon kautta psykologille ja siitä alkoi mun terapia matka. Alussa olin niin rikki että istunnot oli pelkkää itkua. Olin vuosien ajan padonnut kaiken sisälleni ja tulvapadot aukesivat. Halusin kertoa kaiken ja silti pelkäsin kamalasti kertoa mitään.

Pelkäsin kaikkea. Pelkäsin ihmisiä, uutisia, kaupassa käymistä ja vaikka mitä. Ihmisiä pelkäsin siksi että ajattelin että kaikki tuijottaa. Jotenkin tunnistaa minut ja tuomitsee, näkee että olen likainen ja pilalla.

Minut diagnosoitiin aika nopeasti kaksisuuntaiseksi. En olisi millään halunnut ottaa sitä diagnoosia. Se oli aika suuri leima. Stigma. Mä en ole sellainen ihminen kuin kaksisuuntaiset olisivat mun ajatuksissani olleet. En minä, minä pärjään ja minä selviän. Minä en ole niin sairas. Minussa ei ole mitään vikaa.

Kaksisuuntainen mielialahäiriö

Ymmärrän kyllä helpon diagnoosin. Olin ollut maniassa koko kesän ja syksyn tultua depressio eli masennus vei minut alimpaan helvettiin. Käytännössä heräsin eräänä yönä puheluun. Se herätti minut siihen tilanteeseen. Mitä oli tapahtunut, missä olin… kuka olin? Olin jättänyt kesän alussa mieheni, manian alkaessa nostaa päätään. Olin melkein pyskoottisessa maniassa, luulin itsestäni aivan liikoja ja leijuin puoli metriä maan pinnasta. Syksyn tullessa sain tuta masennuksen voiman.

Se oli lamaannuttava. Masennus vei minut syvimpiin helvetin syövereihin. En ollut kokenut sellaista vielä koskaan, vaikka masennus oli useasti vieraillut luonani.

IMG_20180814_061946

Masennus on kunniavieras

Masennus on kuin pilvet taivaalla, välillä ne tulee valkoisina hattaroina ja menee kevyesti ohi. Välillä ne tulee tummina, mustina ja paksuina, ja ne peittää koko taivaan. Mutta varmaa on että jonain aamuna ne on poissa ja taivas on taas sininen. Se mitä ei itse ymmärrä, silloin kun sataa ja taivas on musta. Kun jyrisee ja salamoi. Sitä ei tajua, että pian on taas sininen taivas. Masennus on kuin kunniavieras siksi, että kun se on käynyt ,osaa taas hetken arvostaa elämää ilman masennusta.

”Eikä sun vieraasi asumaan jäänyt, lähti se muualle matkaan. Vielä se tulee, mennäkseen jälleen, lähemmäs kuin aavistatkaan”

Masennuksen syvyyttä lisäsi hyvin paljon syyllisyys. Tunsin kamalaa syyllisyyttä tekemisistäni. Olin sotkenut paljon asioitani kesän aikana, raha-asiat, ystävyyssuhteet, parisuhteen. Muistikuvat koko kesältä oli hatarat. Olin jopa unohtanut osan ihmisistä ketä olin kesän aikana tavannut. Oli aivan totaalisia blackoutteja, ajanjaksoja pelkkää mustaa. Se lisäsi myös syyllisyyttäni, se että en edes muistanut kaikkea töppäilyjäni!

Sinusta ei ole mihinkään!

Sinä olet huono ihminen, olet pilalla, mädäntynyt ja sinusta ei ole mihinkään!Et kelpaa kenellekkään ja kukaan ei halua olla kanssasi! Tälläinen dialogi päässäni oli pitkin päivää. Olin henkisesti aivan lopussa, ja lopulta myös fyysisesti. Tuollaista puhetta kun kuuntelee koko ajan niin lamaantuu, putoaa, ei pysty. Kukaan ihminen ei jaksa sellaista. Siihen kun lisättiin aktivoitunut trauma oli soppa valmis. Psykoosi.

Pääset ensimmäiseen postaukseeni Tästä

Traumankantaja

Olen kantanut traumaa koko elämäni ajan. Varmasti kannan sitä yhä, mutta nyt taakka on jo paljon keveämpi. Trauma on muuttanut suhtautumiseni elämään ja ihmisiin. Trauma on muovannut minusta sen mitä nyt olen. Trauma on vääristänyt kuvani, sen miten katson elämää.

Aikaisemmin traumalasien läpi katsominen oli hajottavaa. Se hajoitti minua sisältä ja se hajotti kaikkea ympäriltäni. Olen sanonut että enää en katso elämää traumalasien läpi, mutta jollain tasolla kai vieläkin katson, mutta jokin on muuttunut. Nyt näen myös kauneutta. Varsinkin kompleksisesti traumatisoitunut ihminen ei yleensä näe kauneutta elämässä samalla tavalla kuin tasapainoisen elämän elänyt henkilö.

Kerron tänne tarinani. Kerron sen siksi että joku muu voisi löytää apua, voisi löytää toivoa. Kerron siksi, että ammattilaiset saisivat työkaluja traumatisoituneen kohtaamiseen, sillä se ei ole itsestäänselvyys. Saisivat työkaluja auttamiseen ja rinnalla kulkemiseen. Kohtaamiseen ja läsnäolemiseen. Kerron siksi, että puolisot ymmärtäisivät ja läheiset jaksaisivat.

Kerron siksi että voisin pelastaa jonkun.

Kaikki valokuvat sivuilla ovat omia otoksiani kauneudesta.