Riitänkö minä?

Olen luennoinut tästä aiheesta aikaisemmin ja tätä niin kovin moni pohtii. Ei kysy ehkä tietoisesti, vaan enemmän alitajuisesti. Tämä kysymys on syynä moneen loppuunpalamiseen, moneen seinään päin juoksemiseen ja niin moneen haavaan meissä sisällä. Tämä haava myös muistuttaa itsestään useasti, joskus jopa päivittäin.

Olen sitä mieltä että vain pysähtymällä voimme tiedostaa asioita. Vain tiedostamalla voimme muuttaa asioita. Sillä mitään, mitä et itsessäsi tunnista, et voi millään muotoa muuttaa. Siksi pysähtyminen on muutoksen ensimmäinen askel.

Riittämättömyyden tunne on se, mikä venyttää meidän tekemistä äärimmilleen, pukee muiden sanomiset kritiikiksi ja vaihtaa meidän oman, sisäisen tarinankertojan kriitikoksi, ruoskijaksi, lannistajaksi. Riittämättömyyden tunne kun kumpuaa sieltä jostain niin syvältä, että emme kovinkaan helposti tunnista sitä.

Mistä riittämättömyyden tunne johtuu?

Minä yritin aina lapsena pärjätä sillä että olin iloinen, reipas ja aktiivinen. Minä yritin aina saada äitiä tai isäpuolia ylpeäksi jostain tekemisistäni ja jäin aina siihen kokemukseen, että mikään ei oikeastaan liikauttanut.

Yritit tehdä asioita hienommin, paremmin ja ehkä nopeammin? Itselleni se on ainakin tullut sieltä huomion ja rakkauden puutteesta, siitä että vaikka olin kiltti, se ei toiminut, vaikka olin ilkeä, se ei toiminut. Sillä huomiota ihminen aina kaipaa, ensin hyvällä ja sitten pahalla, jollei muu toimi.

Kun minun riittämättömyyden haavaa koskettaa, se saa minussa valtavan tunnemyrskyn aikaiseksi. Ensin yritän miellyttää, sitten loukkaannun. Kaikki osat marttyyrista kriitikkoon käy pinnalla puhumassa.

Mikä riittämättömyyden tunteen lopettamiseen?

Minä olen tehnyt itseni ja oman henkisen kasvuni kanssa töitä noin kuusi vuotta, melkeinpä päivittäin. Ja silti koen, että tämän asian tunnistaminen on se suurin voitto. Se, että tunnistan tämän tunteen itsessäni ja osaan sanoittaa sitä. Keskustelin juuri tästä asiasta ystäväni kanssa, sillä olin eräässä tilanteessa tämän itsessäni tunnistanut, ja halusin keskustella asiasta. Tunnistin sen, että iso osa meidän väärin ymmärryksestä ja mielen pahoittamisesta, johtuu tälläisistä alkukantaisista tunnetiloista, eikä niistä haluta keskustella. Ei haluta nostaa kissaa pöydälle siksi, että asia voi tuntua jopa todella vähäpätöiseltä, suorastaan lapselliselta. Silloin laittaa itsensä alttiiksi vielä suuremmalle haavoittuvuudelle: ”Oletko tosissasi että siitä loukkasit ja pahoitit mielesi? Niin pienestä asiasta, niin mitättömästä jutusta!?”

Tuo lause koskettaa jo vieläkin syvemmältä, asettaa oman ytimensä niin haavoittuvaksi. Ja sen tunnetilan kun vielä viimeistelee häpeällä niin avot! Kukaan ei halua käydä sellaisia keskusteluja. Monet vuosien kaunat voi johtua juurikin tälläisistä asioista. Monien työpaikkojen tunneilmapiiri on aloitettu tälläisillä tilanteilla. Niin vähäpätöisillä ja silti, elämääkin suuremmilla.

Monien työpaikkojen tunneilmapiiri on aloitettu tälläisillä tilanteilla.

Miten tehdä haavoittuvuudesta voimavara?

Itse olen sitä mieltä, että jos olisimme rehellisempiä itsellemme ja muille, olisi elämä helpompaa. Olen käynyt paljon erittäin syvällisiä ja eheyttäviä keskusteluja sen jälkeen kun aloin olemaan rehellinen itselleni. Rehellinen haavoittuvaisuudelleni ja rehellinen tunteilleni. Sanoitin omat tunnetilani selkeämmin, sanoitin siis tunnepitoisia tilanteita ääneen tai kirjoittaen. Puhuin itsekseni metsässä tilannetta auki, kerroin miten olin asiasta pahoittanut mieleni tai miten surulliseksi tilanteesta tulin. Se selkiytti tilannetta, sain usein myös ymmärryksen vastapuolen reaktioon. Ymmärsin miksi hän oli ehkä loukannut minua takaisin, olinhan koskettanut luultavasti hänenkin haavaansa.

Ja kyllä, pelkäsin asettaa itseni siihen tilaan, haavoittuvaksi, häpeälle alttiiksi. Pelkäsin myös asettaa itseni -”olet niin saatanan herkkä, get over it!”-kaltaisille lausahduksille. Pelkäsin että näytän tyhmältä ja lapselliselta sönköttäessäni miten pahoitin mieleni siitä tilanteesta minkä sinä koit ehkä turhanpäiväiseksi. Ja kyllä, reaktio on usein juurikin se, olet Jonna aika herkkä. Ja minä olen sen itsessäni tiedostanut, en tarvitse sille enää vahvistusta. Kiitos tiedosta, mennään asiaan. Ja siitä keskustelusta tuli oikein hyvä. Ymmärrettiin loppujen lopulta toisiamme ja pystyimme jatkamaan eteenpäin.

Ja minä tiedostan itsessäni sen herkkyyden ja haavoittuvaisuuden, mutta olen sitä mieltä että se on jo osa minua. Minä olen aito ja rehellinen ja se on minulle tärkeää. Mitä sitten, vaikka olenkin herkkä? Uskon että aitous itselle on merkityksellisyyden kannalta iso asia. Se, että kokee elämänsä merkitykselliseksi, on taas elämääkin suurempi juttu. On se ”miksi?” mietittynä, kun aamulla nousee sängystä ylös.

Mutta haavoittuvaisuus tarvitsee alleen turvallisia ihmissuhteita, missä sitä voi harjoitella. Tiedän useiden traumaselviytyjien ja mielenterveys asioiden kanssa kamppailevien nimittäin olevan ”ei niin turvallisissa” ihmissuhteissa. Olen itsekin sellaisissa nimittäin ollut.  Haavoittuvaisuus ja rehellisyys itselle on nimittäin huikea voimavara silloin, jos pääset sitä turvallisesti olemaan.

Sillä vain silloin olet sitä, mitä aidosti ja oikeasti olet. Mitään esittämättä, minkäänlaisia suojakuoria rakentamatta. Uskon että sellaiselle pohjalle voi rakentaa erittäin syviä yhteyksiä niin toisiin ihmisiin, rakkaimpiin kuin itseensä.

Näin juuri lapsuuden ystäväni lounaan merkeissä ja hän kertoi että piti minua aina lapsena vahvana, suorastaan kovana. Kun hän oli peloissaan jossain tilanteessa itkenyt olin minä ollut että ”Lopeta se itkeminen!”. Olin pelottavissakin tilanteissa näyttänyt siltä, ettei minua pelota lainkaan. Sen minä olin lapsena oppinut, tunteita ei näytetä, koskaan ei itketä. Älä näytä heikkouksiasi, esitä vahvaa. Se oli minun selviytymiskeino. Tänään minulle herää tästä muistosta surullinen olo, haluaisin niin halata tuota lasta ja kertoa että on ok itkeä, on erittäin ok tuntea pelkoa sellaisissa tilanteissa kun se vaara on oikeasti läsnä. Ja vielä enemmän ok, on kertoa ja puhua asiasta. Sillä kenenkään, varsinkaan kuusivuotiaan, ei kuulu kantaa noita tunteita yksinään, sillä ei kenenkään aikuisenkaan pitäisi.

Haavoittuvuus kuulostaa totuudelta ja tuntuu rohkeudelta. Totuus ja rohkeus ei aina tunnu mukavilta, mutta ne ei koskaan ole heikkouksia.

-Brene Brown