Kuukausi: helmikuu 2020

Toksinen positiivisuus

En ole ehtinyt nähdä hetkeen erästä ystävääni, minulla on ollut kiire, mutta varsinkin ystävälläni on ollut erittäin kiire. Olen seuraillut hänen elämäänsä pääasiassa somen kautta viimeiset puoli vuotta. Olin ollut jo muutaman kuukauden huolissani siitä, että ystävälläni tuntui olevan erittäin kiire koko ajan. Hän alkoi pikkuhiljaa näyttää väsyneeltä somepäivityksissä ja kohta alkoi jututkin olla huolestuttavia.

Päivityksissä alkoi nimittäin näkyä väsymys, sellainen totaalinen väsymys. Ja sitten eräänä iltana hän päivitti miten arki on pelkkää selviytymistä. Otin puhelun heti siltä istumalta hänelle ja kerroin että nyt on asiat huonosti. Sinulla on nimittäin nyt selkeä uupumustila ja se olisi syytä ottaa erittäin vakavasti. Ystäväni purskahti itkemään.

Vannotin häntä menemään heti seuraavana päivänä lääkäriin ja kertomaan sinne tilanteen. Kerroin myös, miten tämä ei eroaisi mitenkään siitä, että hänellä olisi jalka poikki, silloinkin hän menisi tottakai heti lääkäriin. Tilanne on yhtä vakava, ellei jopa vakavampi. Mielen kanssa ei kannata leikkiä, se kannattaa ottaa tosissaan silloin kun se antaa merkkejä siitä, että kaikki ei ole hyvin. Tuon sanominen oli tärkeää, sillä liian moni ei ymmärrä hakea apua tälläisiin tilanteisiin. Ja aivan liian moni ajattelee että vasta kun on jalka poikki, saa hakea apua, sitä ennen ei.

Itku on hyvä indikaattori

Minulla on aina itku ollut se hyvä indikaattori siihen, mikä on tilanne milläkin hetkellä Jos minun pitää alkaa päivittäin pidättelemään itkuani, tai huomaan itkeväni aina kun pääsen kotiin, on asiat jo todella huonosti. Se on merkki siitä, että nyt on jo menty askel liian pitkälle. Tai itseasiassa jo monta askelta. Arjen ei kuulu nimittäin olla sellaista kasassa pitelemistä. Sen ei kuulu olla sellaista, että on koko ajan sellainen olo kuin pitelisit korttitaloa pystyssä tuulikaapissa.

Uupumus ei ole leikin asia. Se on mielen totaalinen varoitusmerkki siitä että nyt mennään väärään suuntaan. Keho on saattanut näyttää merkkejä jo kauan siitä että pitäisi pysähtyä. Mutta kun me vaan pusketaan eteenpäin, ei kuunnella mieltä eikä kehoa, suomalaisella sisulla painetaan ”prkl, vaikka läpi harmaan kiven!”, ei me välttämättä ymmärretä tilanteen vakavuutta.

Tähän kun lisätään sellaiset ystävät jotka tsemppaavat sinua ”kyllä se siitä” tai ”sellaista se vaan on, kyllä se helpottaa”-lauseilla, on vaikea itsekään ymmärtää pysähtyä. Kun meidän kulttuurissakin on totuttu sellaiseen kaikesta selvitään -mentaliteettiin ja täytyy hammasta purren vaan tehdä, tehdä, tehdä ja lisää vaan tehdä ja suorittaa.

Toksinen positiivisuus vs. aito välittäminen

Whitney Hawkins Newman on tehnyt hienon vertailun toksisen positiivisuuden ja aidon välittämisen välillä. Sieltä muutama poiminta:

Kyllä se siitä! –> Tämä on vaikeaa. Sinä olet päässyt yli vaikeista ajoista ja minä uskon sinuun.

Good vibes only! –> Ihan kaikki fiilikset on tervetulleita.

Ei saa luovuttaa! –> Joskus luovuttaminen on ihan ok, mikä olisi sinulle nyt parasta?

Ei saa olla negatiivinen! –> Tässä tilanteessa on ihan normaalia tuntea negatiivisiakin tunteita.

Ensimmäiset sanonnat siis toksista positiivisuutta ja vieressä se, mitä kannattaisi mieluummin sanoa. Ja ei ystävät varmasti tätä pahalla sano, ennemminkin vain ajattelemattomuuttaan. Ole siis ystävillesi läsnä kun he avautuvat tilanteista, sillä jos he ei ole olleet rehellisiä itselleen, voi viesti kuulostaa vaikka tältä: huh, kun on kiirettä pitänyt, olen nukkunutkin hiukan huonosti, mutta tätä tämä elämä on kun on yrittäjä / opiskelija / pienten lasten äiti /  kaikkea muuta selitystä.

All vibes are ok

Kaikki tunteet on ok meille ihmisille. Somesta me harvemmin nähdään mitään pahaa oloa ja vahvoja negatiivisia tunnetiloja tai niiden käsittelyä. Instagramin algoritmit ei itseasiassa edes tue pahan olon purkamista, trauma-asioita tai itsetuhoista toimintaa. Mutta se ei poissulje sitä, etteikö siellä Balin lomakuvien takanakin olisi koettu pahaa mieltä ja ehkä itkuakin. Meidän ei vaan pitäisi lähteä vertailemaan omaa elämää niihin somen päivityksiin juhlista ja ihanista onnellisista parisuhteista ja upeasta elämästä. Sillä ne oman elämän pettymykset ja vaikeat tunteet sellaisen rinnalla voi tuntua sellaisilta asioilta, mistä ei halua puhua eikä sitä kautta käsitellä, ja se vain pahentaa tilannetta.

Postiivinen pyskologia ja positiivinen ajattelu on tuonut minulle huomattavan määrän lisää hyvinvointia, sitä ei ole missään nimessä kieltäminen. Ja uskon että se auttaisi monia ihmisiä näkemään lisää hyvyyttä elämässään, mutta nykyisin kun positiivisuus on ”trendaavaa” on huomioitava myös kokonaisuus. Pelkkä positiivisuus ei pelasta ketään, mutta omien tunteiden käsittely ja keskusteleminne pelastaisi varmasti monia. Ja siis varsinkin rehellinen keskustelu. Mitä sinulle kuuluu kysymykseen kun on kuitenkin totuttu vastaamaan että ”ihan hyvää”.

Ole rehellinen itsellesi

Ensisijaisesti suosittelenkin olemaan rehellinen itselleen. Mitä minulle kuuluu kysymyksen kun voisi esittää itselleen joka ikinen päivä. Mitä minä tunnen ja millaisissa fiiliksissä olen tänään ollut. Mielialapäiväkirja on tosi hyvä väline seurata mielialojaan jollei halua kirjoittaa esimerkiksi päiväkirjaa. Eräästä mielialan seuraamisen työkalusta olenkin kirjoittanut täällä. Ja kun raportti viikon loputtua kilahtaa, voit sitä kautta seurailla omia fiiliksiä. Minulle ainakin tärkeintä on ollut olla itselleni rehellinen tunteistani ja mielialoistani, kun itselleen valehtelulla tekee pahimmassa tapauksessa erityisen hallaa itselleen.

Kyllä minun on pärjättävä tälläisissä tilanteissa | Minä en saa olla heikko | En saa pyytää muilta apua, se on heikkoutta | Minun pitää kestää | Minun pitää jaksaa | Itse olen tähän tilanteeseen itseni laittanut | En saa luovuttaa nyt | Minulla pitää olla paljon tavoitteita mitä kohti pyrkiä | Kun teen tämän saan levätä | Kyllä tämä vielä helpottaa | Sitten kun.. |

Kaikki yllä mainitut lauseet jossain muodossa on erittäin haitallisia pitkässä juoksussa. Ja erittäin, erittäin haitallisia uupuneille ihmisille. Ja se rakas ystäväni johon alussa viittasin, hän meni lääkäriin ja hänellä todettiin keskivaikea masennus sekä uupumistila ja hän sai lähetteen eteenpäin. Nyt hän on sairaslomalla ja siivonnut kalenterinsa kaikesta ja ottaa nyt happea tähän väliin.

Pysähdy.

Parisuhdeterapia

Olen usein miettinyt miksi mielenterveys on yhä hieman tabu? On salonkisairauksia kuten masennus, josta puhuminen on jo ok. Työuupumus on myös ok, mutta kaikki noista kovemmat on jo asia, mistä ei kukaan halua puhua. Toivon olevani raivaamassa tietä kun puhun traumoista omilla kasvoillani, mutta tie ei suinkaan ole helppo. Ja suurimmaksi osaksi en suinkaan saa tuomitsemista ulkoapäin, vaan sisältäpäin, itseltäni.

Onneksi terapiaa aletaan nykyisin pikkuhiljaa pitämään enemmän voimavarana kuin nolona asiana, tai heikkouden merkkinä. Silti en tiedä yhtäkään pariskuntaa joka olisi kertonut avoimesti parisuhdeterapiastaan. Siksi tämä kirjoitus.

”Varasimme mieheni kanssa ajan parisuhdeterapiaan ja pääsimme tapaamaan terapeuttia puolen vuoden jonotuksen jälkeen. Pahoittelivat kylläkin pitkiä jonoja, ongelmia tuntuu olevan monessa perheessä. Odotushuoneessa oli aikakausilehtiä ja odottava tunnelma, ehkä jännittynytkin. Sisältä tuli hetken kuluttua pariskunta pikkuvauvan kanssa. Voi noita aikoja, mietin mielessäni. Pikkuvauva-arki ja parisuhde ei tosiaankaan ole mikään helpoin combo.”

Terapeuttimme oli noin nelissäkymmenissä oleva nainen. Oikein mukavan oloinen terapeutti. Koko ensimmäinen aika me puhuttiin omista perheistämme ja niiden ongelmista. Hän halusi tietää millaiset taustamme ovat. Mieheni eikä minun perheissä  ole ollut tapana puhua ongelmista, molemmissa perheissä ne pääasiassa pyyhkäistiin maton alle ja niistä ei puhuttu sen jälkeen. Minun kotona oli tapana se, että seuraavana aamuna kaikki oli hyvin, olipa illalla tapahtunut mitä vain. Ja siitä ei puhuttu. Piste.

Meillä oli siis kuin perintönä saatu kommunikointi ongelma, me ei kertakaikkiaan oikein osattu puhua kipeistä asioista, ja sen takia otettiinkin yhteys pariterapeutille. No tietysti osattiin jo jäsentää ongelmamme siihen puhumiseen sen puolen vuoden aikana mitä aikaa odotettiin. Päätettiinkin siksi alkaa harjoittelemaan ja tekemään töitä jo ennen aikaa.

Terapeutin aika tuli ja aika paljon sieltä saikin irti, sillä oli aivan erilaista keskustella toistemme kanssa jonkun toisen avustuksella. Moniin asioihin aukesi silmät ja monia uskomuksia ja luuloja osoittautui vääriksi. ”Ai noin hän on tuosta ajatellut, minä kun luulin että näin..”

Toivon myös että pariterapian avulla osaamme ennaltaehkäistä ongelmia tulevaisuudessa. Ei siis missään nimessä tarvitse olla siinä ”lusikat jakoon”-tilanteessa ennenkuin ottaa yhteyttä johonkin auttavaan tahoon. Tätäkin palvelua saa ilmaiseksi ainakin perheasiain neuvottelukeskuksesta.

Kävimme sinä vuonna noin nelisen kertaa keskustelemassa asioista ja käynnit oli varmasti ihan tarpeellisia. Kuitenkin vasta nyt vuosien jälkeen olen oppinut muutamia asioita mitkä ovat selkeimmin vaikuttaneet parisuhteeseemme. Viettämällä yhteistä aikaa, keskustelemalla puolison kanssa ja lukemalla parisuhdekirjoja on olleet minulle toimivimmat asiat. Ja juurikin tässä samaisessa järjestyksessä.

Yhteinen aika

Yhteinen aika on tärkeintä, varsinkin hektisessä elämänvaiheessa. Eli juuri silloin kun sitä aikaa ei yhtään ole. Ensimmäisenä kannattaa kalenteriin lisätä se yhteinen aika. Ja ei joka kerta tarvitse mennä hienosti ulos syömään ja elokuviin. Voi vaan olla. Välillä taas on mukava laittautua ja käydä yhdessä syömässä hienommin. Meillä on joka sunnuntaiaamu parisuhdeaika. Joka sunnuntai meillä on niin sanotusti treffit. Silloin yleensä käydään yhdessä aamulenkillä, lämmitetään aamusauna ja syödään hiukan parempi aamupala. Tärkeintä siinä on että syödään aamupala yhdessä, ei se mitä pöydästä löytyy.

Sunnuntai aamut on valikoituneet meidän aamuiksi siksi, että meidän teinit nukkuu silloin. Me ollaan molemmat aamuvirkkuja, joten meillä on useampi tunti yhteistä aikaa ennen lasten heräämistä, iltaisin ollaan aivan liian väsyneitä ollaksemme niin läsnä toisillemme. Sen lisäksi sunnuntai aamuisin on aina aikaa, vaikka minulla olisi työvuoro. Silloin menen kuitenkin niin myöhään töihin, että aamuun jää hyvin aikaa treffeille.

Puolison tapa näyttää rakkautta ja vastaanottaa sitä

Yksi tärkeimmistä asioista on ollut huomioida toisen tapa vastaanottaa rakkaus. Se, millä tavalla hän kokee tulleensa rakastetuksi. Kysyin välillä iltaisin että tunnetko tulleesi rakastetuksi ja jos tulit, mistä teoista tai sanoista se tunne tuli? Tai jos vastaus olisi ollut että en, kysymys olisi ollut, miten olisin voinut osoittaa sinulle rakkautta? Me nimittäin huomasimme, että meillä on todella erilaiset tavat vastaanottaa ja osoittaa rakkautta.

Puolisolleni rakkautta on se, että olen tehnyt ruuan, hoitanut kotia ja lapset. Spesiaalirakkauden osoitus hänelle on, kun olen illalla laittanut kahvinkeittimen nappia vaille valmiiksi =) Hyvä ruoka ja puhdas koti on hänelle ne asiat, millä hän kokee tulleensa rakastetuksi. Koska hän kokee tulleensa näillä rakastetuksi, hän kiittää niistä ja on onnellinen. Hän siis on ajatellut että minä koen tulevani rakastetuksi sillä, että hän on kiitollinen ja näyttää sen. Hän myös mielellään hoitaa minulle tärkeitä asioita, mitä en mielellään hoida. Kuten bussikortin lataaminen tai polkupyörän renkaan vaihto. Hän hankkii minulle tai lapsille tarpeellisia tavaroita. Hän siis mielellään ostaa lahjoja.

Minun tapa osoittaa rakkautta ja vastaanottaa sitä

Minulle tärkein tapa osoittaa rakkautta on läheisyys. Annan läheisyyttä kun haluan osoittaa rakauttani. Minulle tärkein tapa vastaanottaa rakkautta on turvallisuus. Turvallinen olo on minulle tärkeintä maailmassa joten se, että minulla on turvallinen olo, on yhtä kuin rakkaus. Kun näen ja tunnen että toinen haluaa tehdä oloni turvalliseksi, se on suurinta rakkautta. Toinen tapa minulle vastaanottaa rakkautta on läsnäolo. Se että kun puhun, minua kuunnellaan. Kuunnellaan oikeasti läsnäolevasti. Osallistutaan keskusteluun, mietitään vaihtoehtoja ja puntaroidaan asioita. Rauhoitellaan jos olen ahdistunut tai hermostunut. Pysähdytään siihen hetkeen kun kerron päivästäni, huolenaiheistani, onnellisista asioista, arkipäivän jutuista.

Kun siis ymmärsimme että meidän tavat antaa ja vastaanottaa rakkautta on olleet erilaiset, on se muuttanut suhdettamme. Se että minua kiitetään ruuasta, ei riitä minulle rakkaudenosoitukseksi. Kun minua kiitetään ruuasta ja kysytään miten päiväni on mennyt, kuunnellaan ja keskustellaan siitä, on se minulle rakkaudenosoitus.

Kun halin miestäni koko ajan, ei se yksistään riitä miehelleni rakkaudenosoitukseksi, vaan se että hoidan kotia ja halaan. Jos tällä tavalla kärjistää asian. Toki nämä kaikki asiat yhdessä tekevät parisuhteemme ja onnellisuuden. Kaikkien pienien osien summa siis. Mutta se, että ymmärrämme sen tarpeen, ja ymmärrämme sen, että millä tavalla toiselle voi näyttää rakkautta niin, että hän sen osaa vastaanottaa oikein, on tärkeintä.

IMG_20190121_174047

XOXO – Jonna

Kannustatko muita?

Hyvää huomenta!

Viimeiset pari vuotta on ollut aika huikeita. Olen tehnyt asioita, mitä en ole ennen uskaltanut. Olen uskaltanut vihdoin kertoa tarinaani rohkeasti, olen vihdoin uskaltanut kohdata ihmiset tarinani kanssa. Olen uskaltanut kirjoittaa omalla nimelläni, ja puhua omilla kasvoillani traumoistani. Se on rohkaissut minua myös tekemään muita asioita. Olen tehnyt juuri niitä asioita joita haluan.

Olen viettänyt aikaa ihmisten kanssa jotka nostavat minua. Tukevat minua ja työntävät minua oikeaan suuntaan. He tsemppaavat minua tulemaan vieläkin paremmaksi. Käskevät lopettamaan itseni hiljentämisen ja omien ideoideni vähättelyn. Se on rohkaissut minua puhumaan ajatuksistani myös ääneen.

Trauma (172)

Muista tämä kun joku kertoo sinulle oman ajatuksensa tai ideansa:

Hiljaa oleminen on yhtä kuin ”ei kannata” tai ”en usko että tuo onnistuu” . Meidän yhteiskunnassa ei muutenkaan ole tapana nostaa toisia, tai innostaa tai inspiroitua isosti (tai näkyvästi). Mielummin ollaan hiljaa, olen jopa kuullut sanonnan ”ole mielummin hiljaa jollei sinulla ole mitään hyvää sanottavaa”. Ja juu, se on totta silloin jos sanottavana ei ole muuta kuin ilkeää. Mutta muuten kyseenalaistan tätä, miksi ihmeessä sinulla ei olisi jotain positiivista ja nostattavaa sanottavana?

Onko se minulta pois jos nostan toisia ja kannustan?

Sinä olet sitä, mitä viisi läheisintä ihmistä elämässäsi on, sanotaan myös. Tämän allekirjoitan. Sillä jos ne viisi läheistä ihmistä negatiivisesti kommentoi sinua ja ajatuksiasi, lyttää ideasi ja haukkuu tekemisiäsi on lopputulos TODELLA erilainen kun se, että viisi läheisintäsi kehuu ja kannustaa, hyvällä tavalla tyrkkii sinua toteuttamaan itseäsi ja ideoitasi. Kannustaa sinua kokeilemaan siipiä eri toimintatapojen kanssa ja kehottaa kuuntelemaan sydäntäsi. Juhlii kanssasi onnistumisia ja on olkapäänä kun kaikki ei mene nappiin ja nostaa sinut taas uuteen yritykseen.

Jos olet tullut pohtineeksi omaa sosiaalista verkostoasi ja millaisia ihmisiä siellä on, oletko pohtinut millainen itse olet? Kukapa ei haluaisi ystäväkseen ihmistä joka aina tsemppaa? Millainen ystävä sinä haluat olla?

Me ollaan täällä totuttu olemaan jotenkin hiukan liian realistisia, negatiivisuuden kautta. Jos joku innostuu jostain niin aletaan etsiä kaikkia mahdollisia tapoja epäonnistua. Milloin olet viimeksi kuullut että joku olisi sanonut että ”wau, onpa sulla upea tarina, kirjoita siitä kirja!” tai ”osaatpa sinä tuon niin hyvin että oletko miettinyt yrityksen perustamista osaamisesi ympärille?” Tuskin montaakaan kertaa. Valitettavasti.

Minulla on onnellinen tilanne ja olen siitä kiitollinen, mieheni tukee hullujakin idoitani ja ystävät muistuttavat minua aina sopivin väliajoin siitä, miten osaava ja upea tyyppi olen. Sillä ilman niitä asioita, en tällä hetkellä olisi tässä, enkä olisi kokeillut isoa osaa asioista mistä tällä hetkellä nautin erittäin paljon!

Sä oot upea ja mahtava, ja sinusta on mihin tahansa!

Innostunein terveisin -Jonna

Henkinen hyvinvointi

Henkinen hyvinvointi on yksi osa-alue kokonaisvaltaisessa hyvinvoinnissa. Minun mielestä se on kaiken perusta.  Minulle se on sitä miten minun mieli yleisesti voi, miten arvostan itseäni, miten katson peilikuvaani ja rakastanko omaa aitoa sisintäni. Minulle se on myös sitä, millaisia ajatuksia minun pääni sisällä pyörii ja miten reagoin niihin. Millainen itsetuntemus ja itseluottamus minulla on? Se on myös sitä, mitä ajattelen muista ihmisistä ja miten näen maailman.

Kun olen henkisesti hyvinvoiva ja tasapainossa, en myöskään oikeastaan mieti mitä muut minusta ajattelee tai miten näyttäydyin muiden silmissä. Olen silti ihminen, ja loukkaannun ikävistä sanoista tottakai, mutta päätöksentekoon ei muiden mielipiteet enää vaikuta. Minua on erittäin paljon ohjannut muiden mielipiteiden miettiminen, ja olen antanut pelon tehdä valintoja puolestani. Pelko siitä, miten muut suhtautuu, tai ajattelee valinnoistani. Pelko että olen erilainen tai outo, pelko siitä, että minulle nauretaan tai valintojeni takia minut hylätään.

IMG_20180407_080132

Ympäristö tai jopa yhteiskunta voi myös aiheuttaa paineita elää jollain tietyllä tavalla, ja se ei välttämättä olekaan se mitä aidosti haluaisi. Jopa lähipiirin ihmiset on saattanut  aiheuttaa sen, että on kasvattanut itselleen kuoren eikä uskalla olla haavoittuvainen tai heikko.  Uskon että haavoittuvaisuus on voimavara, jos vaan on sinut itsensä kanssa. Heikkona olemisen hienous on siinä, että voit pyytää apua. Mutta jos omaa vääränlaisia ajatusmalleja, eikä oikein tunne itseään, voi avun pyytäminen olla vaikeaa, jopa mahdotonta.

Vahvuutta ei suinkaan ole se, että väkisin yrität jaksaa. Vaan se, kun huomaat voimavarojesi loppuneen, pystyt pyytämään apua.

Henkiseen hyvinvointiin kuuluu myös se, miten paljon antaa itselleen aikaa kuunnella omia tarpeitaan ja halujaan. Täytyy pysähtyä kuuntelemaan sisintään. Mikään ei muutu jollei ensin pysähdy ja tunnista. Omaa ääntään on myös vaikea kuulla jos kaiken tyhjän ajan käyttää johonkin aktiiviseen tekemiseen. Saatetaan kalenteroida omaa aikaa ja täyttää se kaikenlaisella tekemisellä, treenillä ja vaatekaapin siivouksella, kavereiden näkemisellä ja television katselulla. Mutta se ei suinkaan ole sitä hiljaisuudessa olemista, ei oikeastaan välttämättä edes palauttavaa. Olisi hyvä välillä olla, vaikka tuijotella metsässä puun latvoja, kuunnella tuulta ja tuoksutella männyn tuoksua.

Siellä se oma ajatus aukeaa, kun on tilaa ajatuksille tulla, ja mennä. Sieltä syvältä alkaa ne omat syvimmät ajatukset, tarpeet ja oma ääni nousta. Ensimmäisillä kerroilla sieltä ei varmasti löydy mitään järkevää, enemmänkin kaaosta kaikista ajatuksista, to do-listoista ja unohtuneista asioista. Mutta kun tekee tekemättömyydestä rutiinin, niin sieltä se punainen lanka löytyy.

Jos haluaa voida kokonaisvaltaisesti hyvin, on pakko miettiä jokaista osa-aluetta erikseen. Ja miettiä itse, mikä omalla kohdalla osa-alueista on se tärkein.

Yksi ajatus voi olla esteenä henkiselle hyvinvoinnillemme. Nimittäin se, että ajatellaan että vasta sitten kun asiat on hyvin, minulla on aikaa ja voimavaroja satsata omaan hyvinvointiini. Jos voidaan huonosti, mietitään että hyvinvoinnin rutiinit voidaan ottaa käyttöön vasta sitten kun on parempi olo.  Se on kuin lapsi ajattelisi, että vasta sitten kun minulla on kengät jalassa, voin lähteä kävelemään.

Hyvinvoivin mielin -Jonna

Sisäinen lapsi

Meissä jokaisessa aikuisessa ihmisessä asuu se meidän oma sisäinen lapsi sisällä. Aikaisemmin en tuhlannut tälläisille jutuille ajatustakaan, mutta kun ensimmäisen kerran tein sisäinen lapsi harjoituksen, se oli erittäin voimaannuttava.

Uskon että sisäisen lapsen tapaaminen säännöllisesti on hyväksi meidän itsetunnolle, empatiakyvylle ja lempeälle itserakkaudelle. Voimme silloin antaa itsellemme myötätuntoa, mitä muutoin tässä kiireisessä ja välillä niin kovassa maailmassa emme antaisi. Oikeastaan ei meillä tunnu edes olevan aikaa sellaiseen. Ja toisaalta, aikuisen kylmä mieli blokkaa tälläiset tehtävät pelkästään tyhminä, lapsellisina juttuina. Niin kuin minä itsekin aikaisemmin tämän koin.

Ensimmäisen kerran pysähdyin sisäisen lapseni äärelle terapian aikana. Mielikuvaharjoituksen aikana palautin selkeästi mielikuvan mummolan portaista mieleeni. Voit lukea turvapaikastani lisää täältä. Harjoituksessa minä palasin tuonne portaille, itseni viereen. Minä istuin aikuisena ihmisenä, oman neljävuotiaan itseni viereen. Tuntui erikoiselta tuntea mummolan lämpimät rappuset, kesän tuoksut ja äänet ja nähdä siinä itseni. Kaikki ympäristöineen ja tuoksuineen oli juuri sellaisena kuin nuo kesät muistinkin. Katsoin lasta silmiin.

IMG_20180507_060450

Tunne oli kuin tsunami, se alkoi vatsan pohjalta ja vyöryi hallitsemattomana läpi vatsanalueen, rintakehän, sydämen ja selän läpi kohti kurkkuani. Siellä se poltti ja kirveli tuskaisasti kunnen syöksähti kohti silmäluomiani. Suusta purkautui äänekäs itku, ja itku ryöpsähti väkisin minusta ulos.

Väkisin, sillä yritin kaikin voimin pidättää tätä valtavaa luonnon voimaa joka minusta nousi. Minä olen pahoillani!- minä huusin samalla kun paruin kuin pieni lapsi. Rutistin tätä pientä, niin mahdottoman pientä lasta sylissäni, kuin se olisi hengissä pysymisen ainut oljenkorsi. Ja hän vain istui, istui siinä mummolan rappusilla niin tyynenä ja rauhallisena. Hän hymyili minulle kuin hän olisi tiennyt kaiken. Tiennyt kaiken tuskan ja surun, mutta tiennnyt myös sen ilon ja rakkauden. Kuin hän olisi jo läpikäynyt kaiken ja tietäisi miten kaikesta voi selvitä.

Vaikka ei hän sitä voinut tietää, vai voiko? Minä en ainakaan silloin tiennyt. En tiennyt että tulisin selviämään kaikesta. Että toden teolla tulisin selviämään ja saisin myös kasvoilleni tuon tyynen hymyn. Silmiini tuon rauhan ja sieluuni sen rakkauden mitä niin kipeästi kaipasin. Miten olisinkaan voinut tietää, sillä matkani oli silloin vasta alussa. Se oli ensimmäinen kerta kun itkin itseni vuoksi, sen vuoksi mitä olin kokenut. Ja sen vuoksi mitä tulisin vielä kokemaan. Sillä tuo neljävuotias siellä rappusilla kantoi jo sitä suurta salaisuutta, sitä kaiken pahan alkua. Sitä kamalaa muistoa. Hän tulisi kantamaan vielä lisää taakkoja, mitä se aikuinen minä siinä vieressä jo tiesi. Ja minä olin niin pahoillani.

Tunne myötätunnosta oli suurta. Ennenkokematonta ja ennenkuulumatonta. En ollut koskaan saanut kokea myötätuntoa, enkä koskaan ollut ajatellut sitä näin konkreettisesti.

Sillä se aikuinen siinä vieressä, harmailla rappusilla, oli myös ainut aikuinen joka niin suurella rakkaudella sitä lasta halasi. Että kukaan tässä maailmassa ei hänelle niin suurta rakkautta voinut antaa, ei kukaan muu kuin minä. Minä itse.

Lähdin terapiasta hämmentyneenä. Mutta joku toivo oli minussa herännyt. Joku pieni valonsäie joka halkaisi sydämeni ja osui pieneen kohtaan sydämen pohjalle. Kuulin mielessäni lapsen äänen: –minä haluan pupun! Minä haluan pupun!

Kysyin millaisen pupun sinä haluaisit? – Sellaisen todella pehmoisen, ja sen raajat on sellaiset veltot, ja sen korvat on suuret ja suloiset! Tahtoo kainaloon! MINÄ HALUAN!

Traumaselviytyjä Sisäinen lapsi

Ja niin kävelin terapiasta suoraan lähimpään lelukauppaan ja siellä se nökötti, monen muun kaltaisensa kanssa, mutta vain yksi erityinen. Ei millään tavalla näyttänyt muita erikoisemmalta ulospäin, mutta minä näin, tuo se on. Ja vein pupun kotiin. Ja vielä tänäkin päivänä minä nukun pupuliini tyynylläni, melkein viisi vuotta tuosta tapahtuneesta kuluneena.