Uhri VS. Selviytyjä

Traumalasien takaa katsoo kaikkea mustavalkoisesti.  Omat ajatusmallit ovat ovat trauman takia vinoutuneet. Ne ovat vääristyneitä. Ne vääristää meidän tapaa katsoa maailmaa, tuntea tunteita, kuunnella ajatuksiamme. Joten sitä kautta ne vääristää myös meidän tapaa toimia.

Kaikki ihmiset kohtaa erilaisia tilanteita ja tapahtumia elämänsä aikana. Myös negatiivisia, epäoikeudenmukaisia, pelottavia ja ikäviä. Mutta traumalasien takaa tuntuu, että negatiiviset tapahtumat elämässä on enemmänkin kaava, joka toistuu loputtomasti. Tämä on myös syy siihen, että melkein kaikkea katsoo negatiivisesti. Negatiivisuuteen vähän niinkuin katoaa, hukkuu. Siihen tottuu ja siitä tulee osa sinua ja sinun elämää.

VÄÄRISTYNEET AJATUSMALLIT

Ajatusmalli on se, että ajattelee automaattisesti kaikesta pahaa. Muut tuntuu puhuvan pahaa, ajattelevan sinusta pahaa. Ne ei arvosta sinua, ne epäilee sinua ja hylkii. Vaikka asia ei edes tosiasiassa olisi niin. Ja kun elämässä sitten on välillä jotain hyvää, ajattelee että kohta se viedään pois. Kaikki hyvä loppuu aikanaan. ”Pessimisti ei pety” -ajatusmalli on traumalasien takaa potenssiin tuhat. Hyvistä asioista ei osaa nauttia kun”tietää” sen kohta loppuvan, tietää että kohta tämä kaikki viedään pois, kaikki loppuu. Pelkää että kuolee. Ja paha, ja paska olo saapuu. Ja sitten sitä vaan toivoo että kuolisi pois, pois kärsimästä.

Joskus sitä hiukan suurentaa asioita. Paskan määrä tuntuu suuremmalta kuin se ehkä onkaan. Tai välillä sitten pienentää, pienentelee asioiden todellista vakavuutta. Oikeasti vakavat ja kamalat asiat ei oikeastaan olekkaan niin suuria ja vakavia, itse asiassa ”ei ne ole mitenkään isoja, ei niistä tarvitse puhua. Ei niitä kannata liikaa ajatella. Antaa niiden olla, ei ne vaikuta mun elämään”.

Tai sitten käy niin että syyllistää kaikesta itseään. Syyllistää jopa niistä asioista, mistä ei tarvitsisi, mihin ei ole vaikutusta. Mutta usein syyllistää myös muita, myös niistä asioista mihin olisikin itse vastuussa. Syyllistää toisia, ettei itse tarvitsisi ottaa vastuuta.

Yksi vääristynyt malli on, että uskoo kaikkia omia ajatuksiaan. Tyhmä kun et tuotakaan osannut, sanoo itselleen ”Olen tyhmä” on lopulta uskomus itsestään. Tai uskoo tunteitaan sokeasti, ”tuntuu että en tajunnut”, eli ”olen idiootti”. Kritisoi itseään aina. Eksyy aina uhrin asemaan. Minulle tapahtuu aina näin. En minä osaa koska.. En minä pysty koska.. Miksi olen niin tyhmä, ruma, hullu, yms. Ja kritisoi usein myös muita. Miksi sinä et KOSKAAN.. tai miksi sinä AINA..

Uhriutuu. Vajoaa itsesääliin. Hautautuu sohvanpohjalle koska kokee että mikään ei onnistu. Ruoskii itseään kaikista epäonnistumisista ja sen lisäksi kaivaa itselleen syvempää kuoppaa puhumalla itselleen ”ei sinusta mihinkään ole kun sinulla on tuollainen menneisyys. Et sinä siihen pysty kun et sinä osaa”. Ja kaikkea muuta myrkkyä mitä syöttää aivoihinsa päivästä toiseen. ”Jonkun täytyy pelastaa minut, en yksin pysty.” Ja silti luulee ja kuvittelee että pitää yksin pystyä. Toivoo että joku tulisi siihen ovelle ja kertoisi tulleensa nyt auttamaan, ottaisi ohjat käsiinsä ja pelastaisi.

Mutta eihän se niin mene. Kukaan ei tule. Selviytymistä ei ole se, että yrittää pärjätä yksin niin kauan että selkä katkeaa. Vaan se on sitä uhriutumista. Selviytymistä on se, että uskaltaa pyytää apua ennekuin selkä katkeaa, ja sitten osaa ottaa sitä vastaan.

UHRI VAI SELVIYTYJÄ

Mikä  erottaa uhrin selviytyjästä? Se on mahdollisuus, kuin vaihtoehto. Vaihtoehto nousta sieltä kärsimyksestä. Kipu on väistämätöntä, kärsimys on vapaaehtoista. Joten se mitä kannattaa tehdä, on muuntaa trauma työkaluksi. Se vaatii työtä, haavoittuvuutta, sopeutuvuutta ja varsinkin vastuuta. Se on sinun vastuulla nousta sieltä. Kukaan ei tule ovellesi ja kerro että nyt elämäsi alkaa. Se alkaa tasan siitä kun päätät nousta sieltä. Tehdä elämälläsi niitä asioita mitä haluat. Mutta helppo se matka ei ole. Elämällä on opetus jota kirjat ei opeta. Sieltä tulee vahvuus. Se on resilienssiä.

Monet asiat elämässä on epäreiluja, ja osa jopa anteeksiantamattomia. Mutta se mitä et voi muuttaa, se pitää kestää. Mutta siellä on opetus. Jokaisessa vastoinkäymisessä on sinulle jokin opetus. Jopa niissä kaikkein vaikeimmissa. Sinä voit valita kasvaa. Mikä on eheytymisen tiellä se hetki kun kaikki vaan loksahtaa kohdalleen? Minulle se oli oman vastuun ymmärtäminen. Se että minä keskitän kaikki energiani, kaikki voimavarani itseeni. Minun eheytymiseeni. En siihen että syyllistän jotain, jotakuta. Että minä otan vastuun itsestäni.

”Your wounds is probably not your fault, but your healing is your responsibility”

Kerro tarinasi. Huuda se. Kirjoita. Tai kuiskaa. Mutta kerro. Kaikki ei ymmärrä, kaikki ei halua ymmärtää. Osa kiistää. Mutta moni kiittää. Ja pikkuhiljaa, sinun heimo löytyy, ja enää et ole yksin. Muista sitä ennen, että eheytyminen vaatii myös yksinoloa. Eläimetkin menee yksin nuolemaan haavojaan, jopa tärisemään kuolontaistelun jälkeen. Vasta sitten he palaavat laumaan. Traumoista eheytyminen vaatii myös yksinoloa, itsensä tutkiskelua. Hiljaa, omassa itsessään. Luonto on hyvä paikka siihen, siellä on hyvä tutkia itseään ja tunteitaan. Kuunnella ajatuksiaan, itseään. Kysyä kysymyksiä itseltään. Siellä sinua ei tuomitse kukaan.

Ja jos et ole vielä tähän valmis, se on ok. Se aika tulee vielä. Muista olla armollinen itsellesi.