Ja hiljaa sinun on oltava

Sain näkyjä siitä etten saisi puhua. Aloin näkemään pentagrammeja silloin, kun minun ”kuului” olla hiljaa. Minulle muodostui tästä selvä merkki, että kun tämän näki, silloin piti olla hiljaa. Missään nimessä ei saanut puhua, tai tapahtuisi jotain kamalaa. Kerran töissä ajattelin avata läheiseksi tulleelle työkaverilleni minun historiaani. Ajattelin että kerron hieman minkälaisten asioiden äärellä painin tällä hetkellä. Minua alkoi jännittää jo pelkkä ajatus puhumisesta niin, että syke nousi selkeästi. Mietin ja pyöritin sanojani ja sanavalintoja samalla, kun hän kertoili siinä jotain. Olin juuri aloittamassa puhumaan, kun asiakas tuli keskeyttämään. Kun nostin katseeni häneen, huomasin hänen kaulassaan kaulakorun. Se oli pentagrammi.

Erään takauman tultua, itkin kotona sängyllä. En saanut sanottua mitään, itkin melkein hysteerisesti. Mieheni lohdutti minua, ja kysyi haluanko puhua. Minä halusin. Nieleskelin ja avasin kurkkua sillä myös tulikoura oli sitä mieltä että piti olla hiljaa. Kun sain vihdoin kurkkuni sen verran auki että aloin puhumaan, avasin silmäni ja katsoin ikkunasta ulos, näin pihakoivussa pentagrammin. Se oli aivan selkeä, oksista muodostunut pentagrammi.

Kerran blogipostausta tehdessäni, sormi enter-näppäimellä, puhelin soi. Äitini oli kuollut vuonna 2012, mutta pankista soitettiin että jotain paperiasioita äitin kuolinpesään liittyen pitäisi lähetellä johonkin tai jotain muuta siihen viittaavaa. Olin varma, että tämä oli äitini merkki olla hiljaa, en saisi julkaista tekstiä.

Sain todellakin taistella jokaisen lauseeni kanssa mikä suustani tuli, jokaisen kirjaimen minkä näppäimistöön hakkasin. Tämä ei todellakaan ole ollut helppoa minulle. Se että olen tullut julkisesti ulos näiden asioitteni kanssa ei ole ollut mikään itsestäänselvyys. Mutta haluni ja tahtoni jakaa asiat sen takia, että joku saisi tästä apua, on ollut suurempi.

Ajattelin myös että perheeni päällä on tälläinen ”pahan peitto”. Se on levittäytynyt kaikkien rakkaideni päälle, ja se haluaa meille pahaa. Se aikoo ”napsia” meidät yksi kerrallaan otteeseensa ja laittaa meidät kärsimään. Se tuo kaikenlaisia pahoja asioita meidän elämään, se kiusaa ja kiduttaa. Ja saa meidät voimaan huonommin ja huonommin kunnes jotain vielä pahempaa tapahtuu, ”Grande Finale”.

Minä olen pilalla

Ajatus itsestäni oli, että minä olen niin huono ja paha, että minä ansaitsen kuolla. Kuolla siksi, ettei muut kärsisi tästä minun tilanteestani. Koska minä olen sen heille aiheuttanut. Minä olen niin pilalla, että minun takiani muutkin pilaantuvat. Kaikki rakkaani kärsivät minun takiani, he menevät pilalle vain ollessaan lähelläni. Minun kuuluikin olla masentunut ja voida huonosti. Ehkä minun pitäisi kärsiä vielä enemmän, että se olisi hieman pois rakkailtani? Miten voisin lopettaa elämisen niin, ettei minun tarvitsisi kuolla? Vai tätäkö se juuri oli?

Mietin kyllä kuolemaani, mutten haluaisi tappaa itseäni. Joskus pyörittelin tapoja mielessäni,mutten aikonut koskaan toteuttaa niitä. Minun täytyisi vielä kerätä itseäni, selvitä vielä. Mutta miten pelastaisin rakkani, läheiseni ”pahan peitolta”? Niin että minä kärsisin, olisin kuin uhrilahja. Antauduin siis kärsimykselle, ajattelin että ehkä minun ei edes kuuluisi hakea apua tähän olooni, koska olin ansainnut tämän.

Mutta tässä minä kirjoitan, ja painan enteriä. Minä puhun. Minä taistelen.