Muovikassi on tiukasti päässäni, se on kiinni teipillä. Pussi päässä pystyn silti ”havainnoimaan” ympäristöäni, aivan kuin kaikuluotaimella. Olen ihmisten ympäröimä ja oloni on suhteellisen hyvä.
Vihdoin minulla on voimia repiä teippi auki ja saan pussin pois päästäni..haukon henkeä ja räpyttelen silmiä. Totuttelen kirkkauteen ja hengitettävään ilmaan. Katson ympärilleni. Seison talvisella pellolla. Olen siis pystynyt pussi päässäkin valikoimaan ympärilleni ihmisiä, jotkut valinnat on osunutkin nappiin… jotkut ei.
Järkytyn kun huomaan ihmisten joukossa jotain muuta, he omaavat ihmisen muodon mutta nyt kun pystyn tarkistelemaan heitä… niitä. Ne on mädäntyneitä, kuin raatoja. Harmaa iho näyttää siltä kuin se valuisi, silmät ovat syvällä kuopissaan ja tuijottaa tyhjyyteen. Niillä ei ole sielua. Ne syö muiden sieluja!
Minun sieluani ette syö! huudan. Hädissäni juoksen karkuun. Tiedän että ainoa keino voittaa ne on hyvyys, empatia, rakkaus. Mutta vielä minulla ei ole voimia antaa niille sitä. Jonain päivänä käännyn ja teen sen.
Mutta en tänään, tänään juoksen.
Nykyisyys on kuin yksi loputon yö missä aamu ei valkene lainkaan
Kirjoitettu 2016
Traumaselviytyjä 