Mä olin alle kouluikäinen kun oltiin taas kerran turvakodissa. Oltiin silloin pidempään kuin vain viikonloppu. Mulla ei oo mitään hajua missäpäin matrixia (maailmaa) silloin oltiin mutta luulen että jossain päin etelä suomea. Mä muistan, että meillä oli äidin kanssa oma huone ja me käytiin syömässä sellaisessa suuressa salissa. Muistan erään naisen, joka aina ruokailuissa sekoitti piimää ja maitoa keskenään ja mä ihmettelin sitä.
Mun kanssa vietti myös aikaa joku nainen, oli varmaan työntekijä. Sillä oli polkupyörässä lasten turvaistuin ja en ollut enää niin pieni, että olisin siinä saanut istua, mutta istuin silti. Ja se se vasta oli kivaa, se ajelutti mua ympäriinsä suuren turvakodin pihaa, ja mulla oli hauskaa. Siellä oli muitakin lapsia ja yhden tytön kanssa kerran mentiin sinne läheiseen metsään leikkimään. Muistan sen metsän tosi tarkkaan, oli kesä ja metsän läpi tuli auringon kajo. Metsä näytti aivan kuin se olisi ollut suoraan jostain sadusta.
Sieltä metsän keskeltä me löydettiin metsäkoneen renkaan painauma jossa oli hurjan paljon vettä. Mä kurkottelin sinne veteen ja kaveri oli hiukan kauempana. Sit mä putosin sinne. Vesi oli tosi kirkasta ja mä muistan miten katselin veden alta auringon kauniita säteitä jotka paistoi veteen puitten lomasta.
Mutta en muista mitä tapahtui ja miten pääsin sieltä ylös mutta kaverini oli jo kadonnut. Lompsastelin märissä vaatteissa kohti turvakodin pihaa ja olin ihmeen rauhallinen. Näin ainakin muistan. En muista miten aikuiset reagoivat tapahtuneeseen tai olivatko he hädissään.
Tästä minulle on jäänyt sukeltamiskammo. Tykkään kyllä läträytyä vedessä mutta en pidä sukeltamisesta tai siitä ettei jalkani yllä pohjaan, aika pian iskee paniikki.
Kirjoitettu huhtikuussa 2015
Edit 11/18: Näitä turvakotimuistoja on useampia. Muistan miten siellä sai nukkua rauhassa, mutta silti minussa syvällä oli pelko. Pelko siitä mitä tapahtuu kaiken tämän turvallisuuden jälkeen. Miten kotona äiti saa taas turpaansa, kun julkesi apua hakea. Miten aina turvallisuuden jälkeen tuli kaaos. Aina hyvän jälkeen tuli paha, joka oli aina sitä pahempi, mitä parempi olo oli ollut. Miten me jumalauta aina palattiin takaisin siihen lähtö tilanteeseen!?
Se että pelkää että kaikki hyvä viedään, on sisäistetty minuun syvästi. Pelko siitä että kun asiat on hyvin, jotain pahaa tulee tapahtumaan. Pahimpina aikoina uskoin siihen kuin johonkin yliluonnolliseen. Minä en ole ansainnut hyvää, sillä siitä kärsii kaikki minun elämässäni.
Se että minä uskon siihen että en ole ansainnut hyvää, on myös vaikuttanut ihmissuhteisiini. Mies valintoihin, ystäväpiiriin, omiin valintoihin yleisesti. Jos alitajuisesti koko ajan elän maailmassa, missä minä en ansaitse mielestäni mitään hyvää, niin millaisiin asioihin kiinnitän silloin huomiota? Millaisia asioita minä silloin vedän puoleeni, tai millaisten ihmisten seurassa minä silloin vietän aikaani?
Sanotaan että viisi lähintä ystävääsi kertovat millainen olet. Jos viettää aikaa negativisessa seurassa, on vaikea ajatella positiivisesti. Jos ystäväpiiri tai ihminen jonka kanssa asut, koko ajan mitätöi ja alentaa , ehkä jopa alistaa sinua, miten voisit nousta aamuisin niin että tunnet olevasi voittaja? Tai jos olet sinua nostavassa, positiivisessa seurassa, miten paljon helpompi sinun on nostaa myös itseäsi. Ajatella elämästä positiivisesti, mennä eteenpäin. Ja sellaisina aamuina kun olosi olisi apeampi, huono, jopa aivan paska, voi oloasi parantaa kun toinen kertoo, että riität sellaisena. Voit tuntea kaikkia tunteita, ja se ei silti tee sinusta huonoa ihmistä. Sinua rakastetaan silti.
Ja huomenna on taas uusi alku. Ja vaikka jokainen aamu ei olo ole kuin voittajalla, voi silti olla kiitollinen siitä että on taas tämä aamu, tämä päivä, mahdollisuus tehdä elämästä sellaisen kuin haluaa.
Traumaselviytyjä 