Kirjoitettu kesällä 2015
Olin lomailemassa maatilalla viikon verran. Siellä unohtui huolet ja murheet kun paiski hommia. Tein polttopuu savottaa ja se olikin todella rentouttavaa. Tai kun istuin mökin rannalla ja grillasin makkaraa auringon laskiessa.
Mutta… heti kun pysähdyin, iski koti-ikävä ja ahdistus. Sillä mieheni jäi kaupunkiin. Mä en vaan nyt tajua tätä oloani. Olen aamuisin aivan järkyttävän ahdistunut, olen todella riippuvainen mieheni läsnäolosta tällä hetkellä. Mua pelottaa. pelottaa taas kaikki.
Musta tuntuu että mä en osaa enää kirjoittaakkaan, aivan kuin olisin jotenkin tukossa, jumissa koko ihminen. Aivan kuin roikkuisin reunalla ja odottaisin pudotusta, levottomana, nääntyneenä tästä kaikesta. Olen jotenkin aivan tajuttoman väsynyt kaikkeen. Kaikki tuntuu vaan harmaalta, tunne on kuin juoksisi betonissa. Tai kuin uisi vaatteet päällä. Väsynyt, mutta ei silti osaa eikä pysty pysähtymään.
Rinnassa on joku omituinen lepatus, silloin kun siellä ei ole se ahdistuspallo. Jalatkin on levottomat ja niitä jotenkin särkee jos on paikallaan. Mitä vittua täällä tapahtuu!?
En osaa nauttia lomastani yhtään, ja siitä on jo puolet mennyt. Haluaisin oppia vain olemaan. Nauttimaan hetkestä kun ei tapahdu mitään… Opinko koskaan?
Traumaselviytyjä 