Ensimmäinen kokopitkä työpäivä takana. Ja hienosti meni, jaksoin koko päivän väsähtämättä yhtään!
Itseasiassa jaksoin kotonakin touhuta vaikka mitä sen jälkeen, siivoilua ja pyykkihuoltoa. No, uutta kotia onkin kiva siivoilla.
Äiti piti aina kodin kunnossa kun olin pieni, vaikka kuinka olisi krapula ollut, niin seuraavana päivänä siivottiin asunto sen kuntoiseksi kun mitään juhlia ei olisi ollutkaan. Kaikki piti olla tip top.
Vieläkin muistan että äiti oli tarkka siitä, ettei verhot roiku ikkunassa. Jos joskus käveltiin kerrostalojen ohi, äiti katseli ikkunoita, ja jos jossain roikkui verhot huonosti oli se äidin mielestä selvä merkki että siellä ei asiat ole muutenkaan kunnossa.
Mieheni nauraakin minulle kun sellaiset verhot näkiessäni tokaisen, ”juoppoverhot”. Olen minäkin tarkka verhoistani, ne on oltava nätisti ikkunassa ja aivan ojossaan. Hassua miten sitä siirtää neurooseja itselleen, sukupolvelta toiselle.
Sama oli liinavaate ja vaatekaappien kanssa, äitillä oli aina kaikki rivissään kuin olisi viivoittimella laitettu. Sille ominaisuudelle olen hieman kade, sillä itsellä se ei aina niin onnistu vaikka viikkaankin esim tyynyliinat tietyn kaavan mukaan. Äiti oli myös tunnettu puhtaan valkoisista pyykeistään.
Äiti oli aina viimeistelty, siisti ulkoinen olemus ja puhtaat vaatteet. Asukokonaisuus oli yleensä harkittu ja äiti käveli kauniisti. Korkokengillä kävely oli äidille helppoa ja hän näytti arvokkaalta kävellessään. Äidillä oli tyylitajua. Tämä oli se mitä ulkopuoliset yleensä äitistä näki. Monet kehuivat äidin nättiä ja siistiä asuntoa, äiti piti sisustamisesta, kauniista tavaroista ja vaatteista.
Pidän siisteydestä, mutta olen yrittänyt opetella nyt myös armollisuutta itseäni kohtaan. Joka päivä ei oikeasti tarvitse imuroida ja se sosiaalitoimisto ei huostaanota lapsia vaikka tiskit joskus olisikin tiskipöydällä ja sukat lattialla. Olen hyvä äiti silti.
Silti aina välilä sotkuista kotia katsoessani tunnen ahdistusta. Vanha uskomus siitä että sosiaalitoimisto tulee jos meillä on epäsiistiä, pysyy tiukassa minun ajatuksissani. Se on istutettu niin syvälle.
Kirjoitettu kesäkuussa 2015
USKOMUKSET
Edit tähänä päivään. Vanha uskomus tosiaan pysyy tiukasti, viimeksi tällä viikolla purin tätä uskomusta Life Coachin avulla. Epäsiisti koti saa minut vieläkin välillä tuntemaan ahdistusta. Ahdistus muuttuu usein vielä raivoksi. Siivoan siis raivon vallassa. Joudun usein sulkeutumaan omaan kuplaan siivouksen ajaksi, laittamaan kuulokkeet korville, että saan raivota itsekseni. Mietin asiaa monelta kantilta, ja järkeni kyllä kertoo että minun pitäisi ottaa iisimmin asian kanssa, ei se niin vakavaa ole. Mutta kun keho elää yhä siellä uskomuksen alkulähteessä, on sen purkaminen haastavaa.
Olen ymmärtänyt, että juuri tämä itserakkaus ja armollisuus on tie sen purkamiseen. Ja pikkuhiljaa. Tässä vaiheessa täytyy vain kuulostella ja tunnistella sitä tunnetta minkä epäsiisteys saa aikaan. Miettiä myös sitä mitä puhun silloin itselleni. Sanoisinko saman ystävälle jos olisin hänen kotona? Me ihmiset usein puhumme itsellemme todella julmasti. Emme koskaan puhuisi ystävälle samalla tavalla, niin julmasti ja kylmästi.
SISÄINEN PUHE
Ensi askel onkin tunnistaa oma sisäinen puhe. Mitä puhun itselleni silloin? Kaikista hankalinta asiassa on se, että tunne on niin vahva, että se vie mennessään. On todella hankala pysähtyä vahvan, negatiivisen tunnetilan iskeytyessä päälle. Mutta sitä opetellaan. Ensi kerralla kirjoitan tunnetilan paperille. Mistä tulit? Mikä sinun tarkoitus tässä tilanteessa on? Haluatko suojella minua joltakin? Onko se realistinen pelko? Miten sinä haluat että reagoisin? Miksi? Jos sinulla olisi minulle jokin viesti, mikä se olisi?
Sitten tilalle voi tuoda sitä armollisuutta ja itserakkautta. Minä riitän tälläisenä.. Minä hyväksyn itseni tälläisenä.. Minä tunnen näitä tunteita.. Tunteeni ovat hyväksyttäviä… Minä hyväksyn itseni sellaisena kuin olen.. Tälläistä sisäistä puhetta pitää harjoitella paljon jos on tottunut puhumaan itselleen vain ilkeästi ja negatiivisesti. Minä puhun sen usein ääneen. Silloin kuulen sen itseni sanomana. Se on tärkeää. Puhun usein metsässä yksinäni. Yksin kotona ollessani. Minä olen tärkeä, minä olen rakastettava, olen kaunis, olen tasapainoinen, olen sisäisesti viisas.. jne.
Muista että vaikka maailmalle olet vain joku, jollekkin olet koko maailma. Myös itsellesi, joten puhu itsellesi kauniisti, rakasta itseäsi, salli hyvinvointi itsellesi. Salli elämääsi kaikki se hyvä. Olet ansainnut sen, vaikka välillä sitä epäiletkin. ❤
Traumaselviytyjä 