Ainut millä saan tällä hetkellä itsensä ruoskijan hiljaiseksi on uuden kodin kunnostus. Nyt kun olen saanut seinät maalattua otin uuden projektin, nimittäin keittiön kaappien ovet. Ensin hionta ja pesu, sitten alusmaalaus ja loppumaalaus. Vielä olisi osa maalaamatta ja mua jo hiukan pelottaa kun sekin homma on ohi, niin mitä mä sitten teen?
Muuttoon on vielä 14 yötä. Se tuntuu ikuisuudelta. Ahdistukseni kasvaa vain päivä päivältä, haluan jo pois täältä vanhasta. Tuntuu kuin seinät joka päivä kutistuisivat hiukan lisää. Pakkaamaankaan ei enempää pysty sillä ei ole enää tilaa mihin pahvilaatikot laittaisi. jotain tekemistä täytyisi keksiä millä aika menisi nopeammin.
Luonko uudelle kodille hirveästi paineita, että kun siellä ollaan on kaikki hyvin ja ei huolet paina, ihan älytön ajatus. Jotenkin takaraivossa on silti se, että sitten hiukan helpottaa kaikki kun saadaan muutto ohi.
Viime päivinä on ollut huolella matalapainetta, ei oikein huvita mikään ja olen ollut väsynyt. Unirytmistä olen silti pitänyt huolen ettei lähde aivan lapasesta. Olen jotenkin surullinen koko ajan ja en edes osaa sanoa miksi. Miehen mielestä olen koko ajan poissaoleva, ja huomaan sen itsekin. En tiedä miksi olen sellainen. Aamuisin ahdistaa ja olen jotenkin hukassa koko ajan. Nyt mulla on pitkät vapaat ja mies on töissä, perhe ei ole kasassa, joten olen jollain tavalla hätääntynyt.
Tänä aamuna mietin traumaani. On aivan järkyttävä ajatus, että joudun jossain vaiheessa sanomaan sen terapiassa ääneen. Ja mahdollisesti useaan kertaan.
Ajatus siitä saa mut todella ahdistuneeksi. Jos sanon tapahtumat ääneen, silloin ne on totta. Jos ne olisi vain tuolla mun pään sisällä, silloin olisi vielä mahdollisuus ettei niitä olekkaan tapahtunut. Ettei sitä asiaa olekkaan olemassa. Että olen sittenkin nähnyt unta, ja kuvitellut koko asian. Tai se oli sittenkin joku muu. En minä.
Pelottaa. Ja ahdistaa. Rinnassa on myrsky, musta myrsky ja se laajenee. Painaa rintakehää alaspäin, tuntuu etten saa happea. Pelko vinkuu korvissa kuin tuuli ja sydän pamppailee aivoissa asti.
Ajatuskin näköjään jotenkin pomppii, parempi varmaan lopettaa tältä erää kirjoitus, kun ei tästä kohta saa enää mitään tolkkua.
Jos en sano tai kirjoita siitä, sitä ei ole tapahtunut
Kirjoitettu Huhtikuussa 2015
Traumaselviytyjä 