Äiti sai usein turpaansa kun olin alle 10-vuotias. Vasta sen jälkeinen isäpuoli ei pahoinpidellyt äitiäni. Mutta koska äiti oli varmaan jo niin tottunut pahoinpitelyyn, hän pahoinpiteli isäpuoltani. Väkivalta seurasi minua siis koko lapsuuteni.
Muistan yhden kerran kun äiti sai taas turpaansa. Tilanteet oli kaoottisia, muistan vain välähdyksiä ja muistan tunteen. Olin paniikissa, se oli kuin maailmanloppu olisi tullut, pelko ja hätä oli repivää. Itkin ja huusin ja menin väliin, mutta lensin pian välistä lyönnin voimasta.
Äitiltä murtui kylkiluu. Mutta eihän sellaisen kanssa lääkäriin menty, ainakaan heti. Ei todellakaan. Ja kamat pakattiin minun huoneeseen. Makasin hiljaa äitin vieressä sängylläni. Kaikki äitini tavarat oli pakattuna minun huoneeseen. Pelkäsin että kävisi kuten aina, huomenna aamulla tavarat laitettaisiin taas omille paikoilleen. Rukoilin ettei niin kävisi tällä kertaa.
Mutta huolimatta rukoiluistani, niin kävi tälläkin kertaa. aamulla kamat purettiin omille paikoilleen ja oltiin niin kuin mitään ei olisikaan tapahtunut. Mitään keskusteluja edellisen illan tapahtumista ei käyty. Tai käytiin, en vain muista. Mä olin taitava blokkaamaan kaiken muististani, eipä tuota lapsuutta ja nuoruutta tunnu edes olevan kun on vain harmaata.
Ehkä siellä siis puhuttiin, tai ehkä jopa riideltiin taas.
Harmittaa etten muista paljon sisaruksistani. Vaikka he asuivat suuren osan eri paikkakunnalla kuin minä, olin hoidossa heillä jonkun verran. Äiti pääsi kännäämään rauhassa. Mummo oli myös useasti siellä hoitamassa minua. Mummon valvovan silmän alla rakentelin olohuoneen lattialle majoja ja olisin halunnut olla siellä yötäkin, mutta aina aamulla herätessäni oli maja purettu. Mummo oli pelännyt että se romahtaa ja tukehdun sinne alle nukkuessani. Ainakin mummo välitti.
Sisarukset oli puolikkaita. Mutt akun ymmärsin heidän olevan minulle sukua, minä kuulun johonkin, en koskaan puolitellut heitä. Puhuin aina siskoista tai veljistä, en koskaan sisarpuolista. Minulle se oli todella tärkeää, kuin olisi juuret. Mutta osa sisaruksistani puolitti minut silloin, puolittaa vieläkin. Enää en välitä, silloin se sattui. Aivan kuin minua olisi hävetty. Aivan kuin kuulijalle olisi kuulunut painoittaa että tuo on vialline, en halua tunnustaa sen olevan kokonainen sisarukseni. Häpeä oli se mikä minussa silloin lisääntyi. Vaikka sisarukseni tuskin sitä tarkoitti niin että olisin jotenkin ollut huono, tai arvoton.
Mutta minä tunsin olevani huono ja arvoton. Puolikas ihminen.
Traumaselviytyjä 