Koska olen elänyt melkein koko lapsuuteni pelossa, ja kukaan ei ole minua lohduttanut, en osaa lohduttaa itseänikään. Pääasiassa elän pelossa nytkin koko ajan, vaikka minulla ei ole edes syytä pelätä. Pelkään siis sellaisia asioita mitkä ei ole edes todellisia, mutta koska pelko on jäänyt kehooni, minä pelkään silti. Pelkään että lähimmäisilleni tapahtuu jotain pahaa. Pelkään että kun lapset menee jonnekkin, niille tapahtuu jotain, pelkään että mies loukkaantuu töissä. Läheiset kuolee onnettomuudessa, maailmanloppu tulee jne.
Olen nyt yrittänyt kiinnittää huomiota pelkooni. Siihen etten traumatisoi lapsiani ylihuolehtimalla heistä. Se että varoittelen koko ajan niitä jostain, ei voi olla hyväksi kenellekkään. Jos pelottelen sillä, miten auton alle voi jäädä, liukastua pakkasella, tippua jostain tai jäädä alle, he varmasti alkavat kiinnittää siihen huomiota ja pelko astuu heidänkin elämään. En halua että kukaan elää pelossa koko elämäänsä.
Itse pelkään eniten hylkäämistä, pelkään että miehelleni sattuu jotain tai hän jättää minut. Pelkään että kaikki läheiseni kuolee, katoaa elämästäni. Pelkään kaikkea ulkopuolista uhkaa mihin en voi vaikuttaa, kuten sotaa, maailmanloppua, luonnonkatastrofeja.
Koko ajan minulla on joku huoli, ja jollei ole, keksin jonkun. Viimeisin huoli kun kaikki huolet on käyty läpi on maailman tila, silloin kun kaikilla läheisilläni on kaikki hyvin, niin pelkään sitä.
Täytyisi opetella siihen että kaikki on hyvin. Vaikka hokea sitä kuin matraa. Ehkä jossain vaiheessa uskoisin siihen itsekkin? Siihen saakka kun äitini oli elossa oli suurin huoleni se, että hänellä on kaikki hyvin. Sitä ennen en edes ehtinyt miettiä omia olojani tai huoliani, sillä se oli niin suuri ja hallitseva pelkoni, että äiti kuolisi.
Kun ätini sitten kuoli, minuun jäi suuri aukko. Kaikki se pelko ja huoli oli vihdoin pois. Siitä tämä kaikki alkoi, kun oli vihdoin aikaa itselleni.
Ja sitten minulla on tarve välttää pettymyksiä. Olen opetellut siihen sellaisen tavan että jos jotain iloista on tapahtumassa, ajattelen että ei sitä tapahdu, jotta torjuisin pahimman pettymyksen. Se mitä oikeasti tapahtuu on se, että petyn jo valmiiksi. Ja jos sitä ei tapahdukkaan, petyn siis kaksi kertaa. Joten ei järin toimiva keino.
murehtiminen ei poista huomisen huolia, se pilaa tämän päivän iloja
Seuraavalla kerralla terapiassa olis tarkoitus aloittaa tietoisuustaito harjoitukset eli mindfulness. Se on oman olon ja ajatusten tutkiskelua ja tarkistelua aivan kuin ”ulkopuolisena” Mielenkiintoista.
Kirjoitettu toukokuussa 2015
Edit: Tässä vaiheessa terapiaani on meneillään vakautus. Mitä selkeästi tarvitsen kipeästi. Olen kokoaikaisessa hälytystilassa kehoni kanssa ja pelkään kaikkea. Mietin valmiiksi kauhuskenarioita tapahtumista mitä voisi sattua. Ja pelkään. Keho on jatkuvassa stressitilassa ja yöt ei ole palautumista, vaan painajaisia. Mindfulnesilla on minulle jatkossa suuri merkitys ja vakauttamisessani se on ollut todella tärkeää. Tässä maadoitusharjoitus joka on auttanut minua paljon, se on myös mindfulnessia. Samanlainen harjoitus auttaa minua paniikkihäiriökohtauksiin, ahdistukseen, takaumiin ja muihin kurjiin olotiloihin. Myös sellaisiin ”tyhjiin oloihin” mitä sain silloin aamuisin, kerron niistä myöhemmin lisää. Marraskuu 2018
Traumaselviytyjä 