Tänään sain terapiakäynnilläni kotitehtäväksi täyttää elämänkertani. Ostin tyhjän vihkon ja laitoin jokaiselle tyhjälle sivulle yläreunaan vuosiluvun ja ikäni. Täytin vihkoon kaikki vuodet tähän 2015 vuoteen saakka. 1 vuotias, 2 vuotias ja niin edelleen. Tarkoituksena siis joka vuoden kohdalle kirjoittaa kaiken mitä elämästäni sinä vuonna muistaisin. Ensimmäisiin vuosiin ei siis tulisi mitään. Ehkä niitä asioita mitä olin kuullut, esimerkiksi paikkakunta missä olen syntynyt. Sitten lisäilin ne helpoimmat, lasten syntymävuodet, äidin kuolema ja nykyisen mieheni tapaaminen. Jokainen tapahtuma omalle sivullee, sen vuoden kohdalle. Sitten kyselin mieheltäni joitain asioita, minkä vuosiluvut olin unohtanut. Olen tosi huono muistamaan mitään vuosilukuja, ja usein myös mitään tapahtumiakaan.
Mietin lapsuuttani ja yritin kaivella muistikuviani. Muistin missä aloitin ensimmäisen luokan. Muistin sen vuoden kun äiti jäti sen pahoinpitelevän miehen, sen koulunaloitusvuoden muistin hyvin. Pelkäsin kamalasti ja silti olin innoissani uuden elämän alusta. Muistin teini-iän sekoiluja ja pahaa oloa, joitain sairaalareissujakin.
Mutta kaikkein kamalin mitä muistin, oli jotain niin kamalaa etten voinut edes kirjoittaa sitä. Kirjoitin sen vuoden kohdalle vain ”kun kaikki se paha tapahtui” Olin silloin neljävuotias.
Edit: Yllä oleva kirjoitus siis vuoden 2015 alusta. Minun oli tuossa vaiheessa mahdoton edes ajatella sitä asiaa. En todellakaan voisi kirjoittaa sitä. Mustaa valkoisella. Se tarkoittaisi sitä että se olisi totta. Se olisi tapahtunut jos kirjoittaisin sen. Jos en kirjoita sitä, voisin pitää sen mieleni laatikossa, jolloin voisin haudata sen sinne perimmäiseen nurkkaan, ja se ei olisikaan totta. Se olisi vain muistini sumuinen haamu. Jos vain sulkisin silmät tiukasti kiinni niin sitä ei olisi olemassa.
Traumaselviytyjä 