marraskuu 2018 – Traumaselviytyjä

Koiran elämää

Mulla oli kaksi englanninspringerspanielia. Toinen koirista oli minun ja toinen isäpuoleni. Olin ehkä maailman onnellisin kun sain kaksi koiraa kerralla! Jopa koulukaverit saapui pitkän matkan takaa katsomaan koiriani. Minulla oli omakotitalon pihalla aikaa ja lääniä leikkiä koirieni kanssa. Koulutus jäi minun vastuulleni ja ala-asteikäisenä en todellakaan handlannut sitä.

Koirat siis teki mitä huvittaaa ja usein heillä oli tapana karkailla. Joskus niitä haettiin jopa autolla, kun ehtivät niin kauas. Kännissä tietenkin, ei siellä korvessa ollut poliiseja saatikka puhallusratsioita.

Tämän takia koirille piti rakentaa häkki jossa he vietti sen ajan kun minä en niitä pihalla leikittänyt. Aitaus oli suuri ja huolella rakennettu, siellä oli myös koirankoppi minne molemmat mahtui.

Meillä kävi usein isäpuoleni kaveri joka kävi usein metsällä. Hänellä oli joku metsästyskoira, mutta rotua en muista. Yhtenä päivänä tämä mies sitten tuli kännissä meille koiransa kanssa ja meinasi metsälle lähteä. Aika fiksuja ne koiratkin on, sillä tämä yksilö ei lähtenyt pihasta sitten millään.

Ukko huusi naama punaisena turreansa vittuperkelesaatanan säestämänä, mutta koira ei liikkunut. Ei sitten senttiäkään. Ukolla paloi hihat sitten aivan täysin ja se posautti sillä metsästysaseellansa koiransa siihen meidän koirien aitauksen viereen.

IMG_20180527_104312

Kirjoitettu toukokuussa 2015

Riittääkö ymmärrys?

Pitäisikö minulla olla ymmärrystä äitini kasvatustyyliin, alkoholismiin, tunnekylmyyteen? Kävimme terapiassa läpi äitini lapsuutta, yhdistelimme niitä riekaleita mitä olin äidiltä, mummolta tai sukulaisilta kuullut.

Mielestäni minun ei tarvitse ymmärtää tai antaa ymmärrystä siihen. Sillä äitini ei hakenut koskaan apua ongelmiinsa. Avun hakeminen ongelmiin,vaikka vähän vanhemmalla iällä, olisi ollut elintärkeää meidän lasten kannalta. Ymmärrän sen tosiasian, että elämä oli kyllä varmasti kovaa silloin aikoinaan hänen lapsuudessaan. Jos perustarpeet olisivat tulleet tyydytetyksi, olisi varmasti ollut helpompi täyttää muitakin tarpeita.

MASLOWIN TARVEHIERARKIA

1.Itsensä toteutus

Tarkoituksensa täyttäminen sekä itsensä toteutus.

2.Arvonanto

Ihminen tarvitsee itseluottamusta sekä tuntea olevansa arvokas.

3. Sosiaaliset tarpeet

Yhteenkuuluvuus,rakkasus sekä tahto antaa ja vastaantaa hellyyttä ja kiintymyksen osoituksia.

4. Turvallisuus

Suoja fyysiseltä ja taloudelliselta onnettomuudelta. Turvattomuus saattaa aiheuttaa hermostuneiuutta ja stressiä.

5. Fysiologiset tarpeet

Perusturvallisuuden tarpeet kuten ruoka, vesi ja uni. Näistä tarpeista tulee erittäin elintärkeitä pidettäessä esimerkiksi huolta perheestä. Ihmisen ollessa huolissaan näiden tarpeiden täyttymisestä eivät muut tarpeet saa juurikaan huomiota.

IMG_20180529_054128

Maslowin tarvehierarkia avasi ainakin omia silmiäni jonkun verran. Anteeksianto on silti aika iso sana. Tunteeni äitiä kohtaan ovat ristiriitaiset, rakastan ja vihaan. Ymmärrän ja en ymmärrä. Ehkä en koskaan tule olemaan varma mitä tunnen? Tarvitseeko minun edes tietää? En varmasti olisi käynyt näitä asioita koskaan läpi äitini eläessä. Silloin minun olisi pitänyt huolehtia jostain ihan muusta kuin oman pään leviämisestä..

Kirjoitettu huhtikuu 2015

Elämäni pohdintaa

Elämänjanan tekeminen on saanut minut pohtimaan yleisesti elämääni. Olen tehnyt joitain havaintoja aivan kuin miettisin niitä ensimmäistä kertaa.

Minulla on sisaruksia mutta kaikki asuivat isänsä kanssa ja minä ainoastaan asuin äitini kanssa. (meillä on eri isät) Olin jo pienenä jotenkin irrallaan ja kun tajusin että minulla on sisaruksia halusin tuntea suurta yhteenkuuluvuutta heidän kanssaan. Kaikki ei suinkaan olleet asiasta samaa mieltä, vaan osalle olin ”mutsin pentu” ja sisarukseni suurimmalta osin ovat jääneet samaan harmaasenn mönjään kuin muukin osa lapsuudestani. Sisarukseni olivat syystä pettyneitä äitiini. Äiti oli käytännössä hyljännyt heidät. Sisaruksille oli varmasti iso asia että äidille merkitsi enää alkoholi jotain.

Mummo hoiti minua paljon pienenä ja varsinkin kesät vietin hänen luonaan. Ihana punainen mummonmökki sijaitsi kaukana kylältä. Siellä mummo teki herkullista ruokaa ja käänsi kasvimaata. Käytiin välillä kauppa-autossa josta sain valita jotain herkkua. Kauppa- auto pysähtyi mäen alle ja jännin hetki oli kun päästiin ostosten jälkeen sen kyydissä mäen päälle, mökin viereen. Siellä tapasin sukulaisia ja sain normaalin lapsen arjen ja tunsin kuuluvani oikeasti johonkin. Mummoa on ikävä vieläkin.

Kukaan isäpuolistani ei välittänyt minusta oikeasti paitsi viimeisin, vietin hänen kanssaan elämäni ala-asteelta ammattikouluikäiseksi saakka. Hän kuoli vuonna 2003.

Suhteeni äitiin oli omituinen, vähän niinkuin minä olisin ollut äiti, hän lapseni.

11-vuotiaaksi saakka sain pelätä äitini pahoinpiteleviä, viinaan meneviä isäpuoliani ja sen jälkeen kun äiti vihdoin löysi miehen joka ei pahoinpidellyt, alkoi hän pahoinpitelemään tätä miestä. Joskus oli todella lähellä että jotain vakavaa olisi sattunut. Valitettavasti mies myös alkoholisoitui äitini seurassa ja alkoholi hänet hautaankin vei.

En voinut koskaan täysin luottaa äitiini sillä jos tilanne sitä vaati hän oli valmis käyttämään sanomaani vastaani. Varsinkin jos hänellä oli tarve puolustautua.

Muistan että kun olin neljävuotias se paha tapahtui, muistan lauseen tapahtumahetkeltä, olen kantanut sitä koko elämäni. En voi kirjoittaa sitä. En voi sanoa sitä.

IMG_20180522_063011

Likainen ruumis selkäni takana,

halusi satuttaa minua,

rikkoa minut kuin pullon laivan keulaan,

ja minä sain uuden nimen.

Se laiva keinui myrskyissä,

eikä koskaan oppinut uutta suuntaa.

Kompassi rikki,

ja kapteenina kaikki osat.

Mutta kuka jää hukkuvaan laivaan?

Kirjoitettu huhtikuussa 2015

Takauma ”kesäyö”

Olen noin kymmenen vuotias ja asumme äitini ja isäpuoleni kanssa kaupungissa. Olemme muuttaneet yksiöön omakotitalosta, talousongelmien takia. Omakotitalo on vuokralla ulkomaisilla työntekijöillä, kaikki omaisuutemme on pakattu jätesäkkeihin jotka on omakotitalon ulkorakennuksessa. Jätesäkkeihin on kirjoitettu tussilla ”Don´t touch”

On kesä ja en tunne kaupungista ketään. Istun pienellä takapihalla ja leikin muurahaisten kanssa, teen niille polkuja ja taloja ja annan niille leipää ruuaksi. Seuraan kun ne kantaa leivänmuruja koloihinsa. Saan jossain vaiheessa jotain kavereita pihapiiristä ja moni lapsi haluaisi tulla meille leikkimään. Valehtelen olevani ”kotiarestissa”. Meille ei saa tulla kukaan, mutta minä saan liikkua vapaammin.

Häpeän kotiamme, pientä yksiötä. Pientä kuumaa yksiötä, aurinko porottaa olohuoneeseen armotta. Minun ”huoneeni” on äitin ja isäpuolen sängyn alla. Minulla on siellä patja ja sängyn lautojen välissä on kuvia. Tekee ”huoneestani” kodikkaamman.

On kesäyö ja makaan sängyn alla yksin. Porukat on ryyppäämässä lähellä olevassa baarissa. Ikkuna on auki ja kuuntelen kesäyön ääniä, autoja, tuulta, ajoittain puhetta kun joku kävelee takapihan läheisellä kävelytiellä. Kuulen ambulanssin äänen ja sydän alkaa hakkaamaan, onneksi minulla on kaikki hyvin, eikä ole mitään hätää. Minulla on kaikki hyvin, ei ole hätää, minulla on kaikki hyvin.. minulla on kaikki hyvin..

Yhtäkkiä kuulen huutoa ja kiljuntaa, naisen ääni. Säikähdän todella paljon ja jatkan mantraani entistä enemmän, minulla on kaikki hyvin, minulla on kaikki hyvin. Ulko-ovi aukeaa pamahtaen ja äiti ryntää sisään itkuisena ja hätääntyneenä. Alan itkeä, mikä hätänä!?

Rauhoiteltuani häntä hän kertoo että alikulkutunnelin kohdalla hänen eteensä tien reunasta oli tullut mies saksien kanssa ja pyytänyt leikkaamaan hänen hiukset. Hän oli lähestynyt äitiä uhkaavasti ja käskenyt useasti -Leikkaa mun hiukset, leikkaa mun hiukset. Mies oli ollut kalju.

IMG_20180513_060813

Takauman herättämiin ahdistaviin oloihin käytän maadoitusta

Elämänjana

Tänään sain terapiakäynnilläni kotitehtäväksi täyttää elämänkertani. Ostin tyhjän vihkon ja laitoin jokaiselle tyhjälle sivulle yläreunaan vuosiluvun ja ikäni. Täytin vihkoon kaikki vuodet tähän 2015 vuoteen saakka. 1 vuotias, 2 vuotias ja niin edelleen. Tarkoituksena siis joka vuoden kohdalle kirjoittaa kaiken mitä elämästäni sinä vuonna muistaisin. Ensimmäisiin vuosiin ei siis tulisi mitään. Ehkä niitä asioita mitä olin kuullut, esimerkiksi paikkakunta missä olen syntynyt. Sitten lisäilin ne helpoimmat, lasten syntymävuodet, äidin kuolema ja nykyisen mieheni tapaaminen. Jokainen tapahtuma omalle sivullee, sen vuoden kohdalle. Sitten kyselin mieheltäni joitain asioita, minkä vuosiluvut olin unohtanut. Olen tosi huono muistamaan mitään vuosilukuja, ja usein myös mitään tapahtumiakaan.

Mietin lapsuuttani ja yritin kaivella muistikuviani. Muistin missä aloitin ensimmäisen luokan. Muistin sen vuoden kun äiti jäti sen pahoinpitelevän miehen, sen koulunaloitusvuoden muistin hyvin. Pelkäsin kamalasti ja silti olin innoissani uuden elämän alusta. Muistin teini-iän sekoiluja ja pahaa oloa, joitain sairaalareissujakin.

Mutta kaikkein kamalin mitä muistin, oli jotain niin kamalaa etten voinut edes kirjoittaa sitä. Kirjoitin sen vuoden kohdalle vain ”kun kaikki se paha tapahtui” Olin silloin neljävuotias.

Edit: Yllä oleva kirjoitus siis vuoden 2015 alusta. Minun oli tuossa vaiheessa mahdoton edes ajatella sitä asiaa. En todellakaan voisi kirjoittaa sitä. Mustaa valkoisella. Se tarkoittaisi sitä että se olisi totta. Se olisi tapahtunut jos kirjoittaisin sen. Jos en kirjoita sitä, voisin pitää sen mieleni laatikossa, jolloin voisin haudata sen sinne perimmäiseen nurkkaan, ja se ei olisikaan totta. Se olisi vain muistini sumuinen haamu. Jos vain sulkisin silmät tiukasti kiinni niin sitä ei olisi olemassa.