Jos tekisin tähän listaan mitä kaikkea mä pelkään tulisi pitkä postaus. Yksinäisyyttä, pimeää, hylätyksi tulemista, hämähäkkejä, piirrettyjä, klovneja jne.
Nyt puhun kuitenkin puhumisen pelosta. Kun on hankalaa avautua. Mulle on ollut kovan työn takana opetella puhumaan. Puhumaan miehellekkin kaikki asiat.
Ensimmäinen pelkoni on että asioitani joita olen puhunut käytetään minua vastaa. Jos kerron heikkouteni olen enemmän haavoilla ja minua vastaan on enemmän aseita. Toinen on se haavoittuvuus, koen että on pelottavaa olla haavoittuva. Jos kerron kaikki asiat mitä päässäni liikkuu, jos liikku mitään. Ja joskus toivoo ettei liikkuisi. Pelkään myös arvotelua ja tuomitsemista. On hankalaa olla avoin jos kokee että toinen arvostelee tai tuomitsee.
”Kipuilen itseni kanssa koska en voi puhua. Tuijotan seinää ja kyyneleet valuu. Puren huulta etten alkaisi itkemään. Olen varma että se ajattelee että mitä se taas saatana vollottaa. Kuulen itseni huutavan päässäni: Mitä sä saatana siinä vollotat taas, vitun huomiohuora. Kerää ittes!Tässä sulle empatiaa, voi kyynel!”
Miksi mun pitää olla noin epäluuloinen kaikkia kohtaan? Mieheni ei ole koskaan sanonut mitään tuollaista minulle. Ei kukaan ole. Vain minä itse. Alussa se puhumisen opettelu oli sitä että kun yritti niin kurkku meni kiinni Siis halu oli puhua, mutta kroppa oli toista mieltä, me ei puhuta. Ole hiljaa. Jos siltä kysytään niin me ei koskaan puhuta. Ei koskaan. Ekan kerran kun päätin avata kipeitä asioita en vaan kerta kaikkiaan saanut sanaakaan ulos kun kurkku meni vain lukkoon. Siihen sattui samalla tavalla kuin yrittäisin itkeä. Tulikoura. Yritin suoristaa kurkkutorveani siitä litistyksestä nostamalla leukaani ylös. Siihen päälle tunnevyöry joka tuli voimalla alhaalta ylöspäin mun rintalastalle räjähtäen. Syke kohosi ja rintaa painoi. Olin varmaan aikamoinen näky, suoraan jostain komediakohtauksesta. Mutta nauru puuttui, olin kauhuissani! Kuin hukkuisin.
Mies lähti töihin ja oli minusta varmasti huolissaan. Heti perään laitoin viestinä asiani. Kerroin miten en vaan psytynyt puhumaan, miten vaikeaa se oli. Hän ymmärsi minua. Ymmärsi mistä ahdistukseni johtui. Minä pelkäsin eniten ettei hän ymmärtäisi. Onneksi olen opetellut puhumaan, paljon se on tuosta parantunut. Joka päivä voi silti opetella lisää. Tunteista puhuminen on ok.
Ja minä tiedän, ettei hän koskaan käyttäisi niitä minua vastaan.
Vaikka et voisi mitenkään ymmärtää toisen ajatuksia ja huolia, niin älä koskaan väheksy niiden voimaa. Se, että sanoo että ”älä mieti tuollaisia” ei auta. Meissä ei ole off-nappulaa jolla me voisimme lopettaa ajattelemisen. Kuuntele ja yritä ymmärtää. Ole tukena. Kerro realistisesti asiat. Jos läheinen pelkää kaikkea, suhtaudu siihen vakavasti mutta realistisesti. Kun itse pelkäsin postin hakemista, mieheni aina kysyi mitä siellä voi olla. No laskuja, pelottaa jos tulee laskuja. Oletko tilannut jotain? No en ole? No mistä niitä laskuja sitten tulisi? Ja niin edelleen. Huolivartista voi myös olla hyötyä! Tärkeintä on siis puhua niistä peloista, ettei niistä tulee suuren suuria mörköjä, ja tärkeää on kuunnella niitä huolia ja suhteuttaa niitä.
Traumaselviytyjä 