Sisäinen puhe

Olen kirjoittanut pahimmassa masennuksessani eniten. Kuten aina masennuksessa, silloin mulla alkaa eniten tulemaan tekstiä, ja runoja. Kirjoittamisella pyrin purkamaan sitä pahinta tuskaa, niitä asioita joita muille ei voi kertoa. Silti aina mulla iskee joku sensuuri kirjoituksiin. Joku sanoo mulle taustalla että ”mutsis lukee nää kuitenkin. Se lukee nää” Ja jollei äiti näitä lue niin joku lukee. No, mutsi ei näitä enää ainakaan tässä maailmassa lueskele. Se että joku lukee pelottaa. Se lukee ja tuomitsee. Mua hävettää.

Luottamus, mitä se on?

Mutta kun mutsi mun nuoruudessa luki ne mun kaikki päiväkirjat pelkästään uteliaisuudestaan, mä poltin koko roskan. Se ei jumalauta edes ollut niistä asioista huolissaan, tai edes puhunut niistä mitään. Vain luki ne. No, myöhemmin jos tilanne sitä vaati, sieltä sai hyviä aseita vyön alle iskemiseen. Mutta se ei ollut huolissaan, ei kysynyt miksi sun kirjoitukset on synkkiä tai miksi ryyppäät kaikki viikonloput? Se ei ollut huolissaan että 14 vuotiaana mulle normi viikonloppu oli pari lonkeroa ja pikkukossu illassa. Se ei tuominnut isäpuoltani joka kantoi mulle ne kaupasta ja antoi mutsilta salaa.

Sinä olet huono ihminen

Tässä muutama ote päiväkirjasta pahimmalta masennusjaksoltani;

” Olen viime päivinä pyrkinyt tekemään vain pieniä asioita. Tehnyt vaikka yhden tavoitteen päivälle. Tee ruokaa, käy lääkärissä yms. Tämän päivän tavoite oli raahautua lääkäriin. Ja joka ikinen päivä joku minussa ei ole tyytyväinen siihen että teen vain yhden asian. Se rankuttaa tuolla taustalla todella tylysti: Tee ruoka! Siivoa! Imuroi! Pese pyykkiä! Sossut tulee jollet siivoa! Sossut tulee jollet tiskaa! Sossut vie lapset kun oot noin saatanan luuseri! Siivoa! Sinä olet huono vaimo kun et mitään jaksa! Sinä olet HUONO ÄITI! Ei sua kukaan jaksa kauaa katsella! Mieti kun ne kohta jättää sut tänne yksin! Mieti! Mieti! Mieti sitä saatanan luuseri! Mutta eihän se voi nyt meitä jättää? -Kirjoitit kysymysmerkin perään,hah!!”

Aikamoinen sisäinen puhe. Jopa hiukan psykoottinen. Kävin keskusteluja itseni kanssa, sisäinen ääni oli vaativa ja tuomitseva. Se ei päästänyt mua helpolla. Aloin käymään näitä keskusteluja pääni sisällä ja olin vain rikki, hajalla. Yksin pimeässä. Mun oli todella hankala puhua tästä kenellekkään. Pelkäsin että minulla on skitsofrenia. Pelkäsin että olin hulluuden alkulähteillä. Jossain syvällä itsessäni.

Käsittelin myös mun parisuhdeasioita hyvin juurta jaksaen. Aivan kuin minulla olisi ollut rubikin kuutio kädessä ja väänsin palasia paikalleen. Tuntui kuin olisin yhtäkkiä saanut aivot. Tuntui siltä. Aivan kuin nyt täytyisi funtsia kaikki asiat kerralla. Ja se myös väsytti. Nukkua pystyin vaikka nukahtaminen ajatusteni kanssa oli välillä jokseenkin hankalaa. Ja nukuin paljon. Myöhemmin olen tajunnut että masentuneena ei pitäisi ylinukkua. Liika nukkuminen ruokkii masennuksen kehää.

Mutta harmaata aikaa se oli, jollei jopa mustaa. Onneksi olen kirjoitellut itselleni jotain ylös, sillä muisti tuolta ajalta ei oikein toimi. Hienojakin ideoita sain, liittyen parisuhteeseenkin, sen vuoksi on taisteltava!