Päiväkirjaotteita;
”Mikä on tunne kun ”mikään ei tunnu miltään”? Onko sitä niin tunnenarkkari että ei tunnista normaalia olotilaa? Onko se tunne sitä normaalia arkea? vai pitäisikö sanoa ”normaalia arkea”. Enkö mä ole edes kykeneväinen sellaiseen? Onko pakko olla koko ajan jotain draamaa menossa? Onko pakko koko ajan tuntua joltain? Onko minua olemassa kaksi? Masis-Trinity ja Mania-Trinity? Vai onko minua kolme? Normaali-Trinity? Kykeneekö Normaali-Trinity edes normaaliin arkeen? Vaihtuuko Trinity vai vaihtuuko vain tunne? Osaako Trinity edes olla onnellinen?
Masiksessa tyydytän muiden tarpeita, en omiani. Maniassa päinvastoin, olen vain itsekäs. Minä, minä minä minä MINÄ! Onko manian jälkeen vain toisten aika? Kun syyllisyys ja häpeä painaa enemmän kuin kivireki? Kun häpeä on ympärilläni kuin savuverho, ja syyllisyys on mun joka solussa. Silloin täytyy suorittaa, olla huolehtiva ja suojella. Olla ylihuolehtiva ja ylisuojeleva.
Tunnistaako muut minussa nämä ihmiset? Tunnistaako mun perhe niitä? Tai sen vaihdoksen? Tunnen olevani huono äiti..
Millainen on sitten täydellinen äiti? Se kuva mitä olen itse piirtänyt täydellisestä äitiydestä. Ne vaatimukset mitä olen itselleni asettanut on suorastaan epäinhimillisiä. Ja kun en saavuta niitä, tulee huono olo. Piiskaan ja syyllistän itseäni. Ostelen tavaroita syyllisyydentunnoissani, sillä minä en itse ansaitse mitään. Ja tuo shoppailu, mistä sekin johtuu? Pakko ostaa lisää ja lisää ja oltava kaikkea. Puhuuko siellä ostoksilla se pieni minä, se pieni tyttö? Mitä minä äitinä opetan kärsivällisyydestä ja sinnikkyydestä jos ostan aina heti kaiken mitä he haluavat?”
Olen kirjoittanut nämä vakavasti masentuneena. Silloin kyseenalaistaa itseään koko ajan. Että onko riittävä ja onko hyvä. Ja usein, vaikka muut sanoisi mitä, on hyvin vaikea uskoa mitään muuta kun sitä että on huono ja riittämätön. Syyllisyys painaa niin vahvasti itseä alaspäin ettei kuule muuta. Täydellistä ihmistä ei olekkaan. Ja masennusta tuo vain ruokkii lisää, tuo negatiivinen sisäinen puhe. Siit tulee sellainen oravanpyörä mikä imaisee mukaansa. Syyllisyys ja ruoskinta on epäinhimillistä. MIten noin voi puhua itselleen, kun noin ei puhuisi koskaan puolisolleen tai parhaalle ystävälle.
Kaksisuuntaisen diagnoosin kanssa olen nyt tänä päivänä yhä hieman ristiriitaisissa tunnelmissa. Tänään, kun terapiani päättymisestä on jo vuosi aikaa, olen ollut täysin oireeton kolme vuotta. En ole vuosiin enää syönyt mitään lääkkeitä siihen.
Uskon että oireeni ovat olleet enemmän traumaperäisiä. Toki olen ollut valmis tekemään eheytymiseni takia kaiken, KAIKEN mahdollisen! Ja sen olen tosiaankin tehnyt. Siitä voin kertoa myöhemmin lisää.
Minun kaksisuuntaisen diagnosoinnista voit lukea lisää täältä
Ja minun päätelmään kaksisuuntaisestani voi lukea täältä
Traumaselviytyjä 