lokakuu 2018 – Traumaselviytyjä

Hulluuden pelko

Tänään olen miettinyt sitä kuinka hullu mä sit olenkaan? Kysyin mieheltäni että jos mut diagnosoidaan ihan hulluksi, ethän sä jätä mua? Nauratti ehkä itseänikin koko ajatus, koska siinähän vaan paljastuu tää mun suurin pelko, että mut hylätään.

Hullu?

Juttelu ystävän kanssa antoi perspektiiviä taas elämään. Kyllä mä selviän. Kyllä me selvitään. Aurinko paistaa ja vaikka se tuo myös mukanaan mörköjä, silti me selvitään. Kuka tuolta peilistä mua katsoo? Mitä se tuntee sydämessään? Millainen mä oikeasti olen ja muutunko mä? Tuntuu että pää kuplii kaikista näistä kysymyksistä. Aivan kuin olisin saanut aivot ja nyt pitää ratkaista kaikki mysteerit. Miettiä elämääni, parisuhdettani, ystävyyssuhteitani. Nitoa kaikkea yhdeksi kokonaisuudeksi.

IMG_20180916_084712

Kuka sä olet? Kuka mä olen?? Tiedänkö mä kuka mä oikeasti olen. Mihinkähän tää kaikki menee, ja millaista mun kasvu vielä tulee olemaankaan. Ehkä tässä on ne meikäläisen oppivuodet. Tulen varmasti hurjasti kasvamaan terapian edetessä. Mua hiukan mys pelottaa millainen ihminen musta sitten tulee.

Mutta toivottavasti parempi ihminen. Parempi äiti. Parempi puoliso, vaimo. Ystävä. Muutosta kaipaan ja silti pelkään. Miten mun sseksuaalisuus, miten se tulee muuttumaan kun käsitellään traumaa? Kun kaivetaan kaikki se paska auki? Entä jos mä sulkeudun totaalisesti? Alan vihaamaan kaikkia? Kaikkea?

Paljon kysymyksiä eikä vielä yhtään vastauksia. Ainakaan vielä. Ja oikeasti mua ei kyllä yhtään naurattanut tuo kysymykseni miehelleni. Vaan pelotti aivan saatanasti.

Kirjoitettu Huhtikuussa 2015

Tuki ja turva

Tärkeintä mulle oli se että mieheni oli tukena. Kertoi että kyllä me tästä selvitään, yhdessä. Vaikka välillä hajotti ja epäilytti kun hän sanoi että kaikki selviää, tuntui se välillä siltä oljenkorrelta mihin mä olin ripustautunut. Se oli se toivo mikä eli koko nuo synkät ajat. Miehelläni oli koko ajan jalat tukevasti maassa eikä hän koskaan lähtenyt kauhistelemaan tai suurentelemaan tilanteita, sillä hän varmasti tiesi etten olisi kestänyt sitä. Joka päivä hän kysyi missä mennään, mitkä fiilikset ja koin että hän välitti ja oli kiinnostunut.

Edit tähän hetkeen: Olen sanonut useasti että hulluksi tulo oli parasta mitä minulle on tapahtunut, sillä siitä alkoi eheytyminen. Ilman tämän kaiken läpikäymistä en olisi tässä tilanteessa missä nyt olen. Lue kirjoitukseni psykoosista.

Pahuus

”Olen luovuttanut itseni pahuudelle. Masennus on minulle oikein sillä se on rangaistus. Sitä paitsi olen taakkana muille näiden ongelmieni kanssa. Mulla on iso huoli mieheni jaksamisesta kaiken tämän keskellä. Pelkään ettei se kohta jaksa enää. Mun pitäis ryhdistäytyä, mut mä en pysty. Pahat ajatukset pyörii maanisena mun päässä enkä saa niille loppua. En enää edes pysy niiden perässä. Mulle voi nyt tapahtua jotain kamalaa ja se on ihan ok. Mä en ole oikeutettu normaaliin elämään. Minun elämäni on vain kriisistä toiseen. Olen väsynyt ja haluaisin vain nukkua..ehkä lopullisesti.

IMG_20180724_065314

-Vitun zombie, tee jotain! Jos meinaat maata täällä päivät pitkät sun täytyy tehdä jotain! Saada aikaiseksi! -Mutta kun mua väsyttää.. -Ainakin tuntuu ajatus kulkevan joten saatana ylös siitä! -Kroppa on aivan väsynyt ja katkipoikki. Tuijotan eteeni kuin robotti, en vain jaksa enää. Kai mun pitäisi vaan levätä. -Vitut sua mikään väsytä, sä vaan teeskentelet saatanan laiska!

Aikamoisten ajatuksien kanssa mä olen ollut. Tuollaista keskustelua kun käy itsensä kanssa niin ei ihme että masentuu lisää. Muistan tuon olon. Onneksi sitä ei enää ole. Ei sitä kauan jaksaisikaan. Olen lukenut pirstaloitumisesta.. Miten pirstaloitunut sitä onkaan..

IMG_20180724_065338

Huolivartti

Huolivartista oli minulle suuri hyöty jossain vaiheessa. Kun pelkotiloja ja huolia ja murheita oli niin, ettei kantaa jaksanut. Huolivartti on 15 minuuttia päivästä kun saat huolehtia. Sen ajan kerrot toiselle kaikki sen päivän huolet ja sen jälkeen on tarkoitus viettää 23 tuntia ja 45 minuuttia ilman huolia. Kerro kaikki huolet, isot ja pienet. Rullaa aivan huolen alkulähteille saakka. Käy läpi ja käännä, väännä ja purista siitä murheesta ja huolesta kaikki irti. mikä olisi pahinta mitä sitten voisi tapahtua, entä sitten, sen jälkeen?

Huolivartin kuuntelijan tehtävä on kuunnella kaikki huolet ilman mitään mielipidettä asiaan. Kuuntelija vain kuuntelee ja kyselee. Älä sano että ”tuo on turhaa, älä mieti sellaisia” vaan kysy, mitä sitten jos tuo huoli tulisi todeksi, mitä sitten tekisimme, miten sitten hoitaisimme asian? Jos huolet on jo kasvaneet niin suuriksi että realistinen palautus maanpinnalle voisi toimia, voi sen esittää, mutta ilman halveksuntaa tai arvostelua.

Tarkoituksena on rullata huolen alkulähteelle, mistä tälläinen huoli voisi olla lähtöisin ja onko se oikeasti aiheellinen huoli tai murhe?

Itselläni oli siis paljon aivan aiheettomia huolenaiheita, mitkä eivät olleet edes realistisia. Osa peloista minun piti silti kohdata, vaikka pelkäsin, ja se auttoi myös. Pelkäsin esimerkiksi bussissa matkustamista siksi, että olin varma että minut raiskataan siellä. Minun oli silti pakko kulkea busseissa. Pelkäsin käydä hakemassa postia, ja kun avasimme sen perimmäisen huolen, oli siellä taustalla se että pelkäsin olla ”huono ihminen”. (Ajatusmaailmassani huonot ihmiset ei maksa laskuja,pelkäsin että laskuja tulisi vaikken niitä tehnyt, enkä pystyisi maksamaan niitä. En siis halunnut olla kuten äitini)

IMG_20180724_065952

Jos sinulla ei ole mahdollisuutta puhua kenenkään kanssa huolivartin aikana voit myös kirjoittaa kaikki huolesi paperille. Sen jälkeen voit polttaa paperin turvallisesti, tai silputa toooodella pieniksi paloiksi. Tämä huolivartti auttoi minua ja samoin tämä harjoitus läsnäolo

Muista kertoa aina myös lääkärissä, jos huolia ja murheita on niin paljon että ne haittaa normaalia toimintaa.

Raja hämärtyy

Herään yöllä migreeniin ja haparoin lääkekaapille. Nappaan lääkkeen ja menen suihkuun, Minulla on migreenissä aina tapana mennä suihkuun odottamaan lääkkeen vaikutusta. Tokkurassa istun suihkun lattialla ja havahdun siihen kun suihkupää lentää kädestäni lattialle kolahtaen. En tiedä ajan kulua.

Hapuilen takaisin sänkyyn seinistä pidellen, väsyttää. Nukun koko yön katkonaista unta, näen kamalia painajaisia. Minua jahdataan ja näen pahoinpitelyjä ja muuta kamalaa. Onneksi huomenna on lauantai ja saan vihdoin vain olla. Mulla on kovat odotukset viikonloppuun, silä mies on kotona ja saan vihdoin levätä.

Aamulla herään vieläkin tokkuraisena. Juona pannullisen kahvia vain herätäkseni. Tiskivuoro odottaa sillä astianpesukone on juuri viikolla hajonnut. Tarkoitus on muutenkin siivoilla ja pestä pyykkiä. Toivon koko ajan etä mieheni ehdottaa itse tiskaamista ja pian hän niin tekeekin. Hän aloittaa tiskaamisen mutta minä en osaa olla tiskaamatta vaan menen auttamaan.Ihan kuin olisi suorastaan tarve mennä tiskaamaan. Mies sanoo että enkö luota hänen tiskaustaitoon va miksi haluan itse tehdä kaiken. Huuhtelen astioita silloin tällöin ja välillä juoksentelen pesemään ja siivoamaan muuta asuntoa.

Aloitan ruuan laiton. Kesken ruuanlaiton käännähdän katsomaan olohuonettamme ja tajuan siivonneeni sen. Tajuan tehneeni ruuan ja tiskanneeni…. vai tiskasinko? Yhtäkkiä ajatus pamahtaa päähäni..minä olen tehnyt kaiken. Onko mieheni oikeasti täällä? Olenko kuvitellut hänet? Olenko kuvitellut hänet että parantaisin omaa oloani masennuksen kourissa? Alan miettimään asiaa joka kantilta ja päädyn siihen että olen kuvitellut hänet. Hän ei ikimaailmassa muuten olisi minun kanssani kun olen tälläinen surkimus!

Alan itkemään, säikähdän ajatusta niin kovin . Mies on aivan ymmällään ja kysyy mitä tapahtuu. Kerron hänelle että luulen ettei sua taida olla olemassa. Hän ottaa asian todella rauhallisesti ja sanoo: Olen tässä hyvin konkreettisesti. Mä vastaan: Noin mäkin vastaisin jos mä olisin kuvitellut sut!!!! Raja alkaa hämärtyä, olen koko ajan varmempi asiasta. Sanon miehelleni että mun täytyy soittaa jollekkin ja varmistaa asia. Puhelin kädessäni tajuan etten voi soittaa kenellekkään sellaiselle joka ei pääse käymään täällä. Jonkun on tultava katsomaan, onko mieheni oikeasti olemassa ja täällä minun luona.

Soitan kaverilleni joka tulee pian käymään. Pyydän hänet parvekkeelle ja kerron tilanteen. Kysyn: Onko tuolla sisällä joku? Ja itken hysteerisenä. Ystäväni katsoo miestäni joka seisoo sisällä ja viittoo hänet parvekkeelle. Pitäisikö nyt mennä lääkäriin, milloin se raja on ylitetty?

”tuulessa mä otin susta kiinni, jotten lentäisi taivaalle ja katoaisi pois. Mä katoaisin, mut sä et halua”

IMG_20180807_074805

Edit: Psykoosilla on yleensä selkeitä merkkejä tulosta. Niin sanottuja ensi oireita, niihin on hyvä tutustua. Jos läheinen on sairastunut psykoosiin on hyvä lukea ne ja tiedostaa ne sillä psykoosi voi jopa uusiutua. Itselläni oli selkeitä ensioireita mitä en kuitenkaan tiennyt koska en ollut koskaan tuntenut ketään joka olisi psykoosiin sairastunut. En ymmärtänyt että järjettömät pelkotilat ja unettomuus ja epäluuloisuus oli eräitä merkkejä. Ajattelin että perheemme on vallannut tälläinen ”pahan peitto” joka vaikuttaisi kaikkiin minun läheisyydessäni oleviin ihmisiin. Se että ajattelin että minut raiskataan bussissa tai pahoinpidellään kaupungilla ei tosiaankaan ollut normaaleja ajatuksia. En vain uskaltanut kertoa niistä kaikista. Päiväkirjojani siltä ajalta nyt lukeneena, olen tajunnut, että olisi varmasti ollut apua jos olisin ammattilaisille puhunut niistä. Lue myös postaus psykoosi

Pelko

Jos tekisin tähän listaan mitä kaikkea mä pelkään tulisi pitkä postaus. Yksinäisyyttä, pimeää, hylätyksi tulemista, hämähäkkejä, piirrettyjä, klovneja jne.

Nyt puhun kuitenkin puhumisen pelosta. Kun on hankalaa avautua. Mulle on ollut kovan työn takana opetella puhumaan. Puhumaan miehellekkin kaikki asiat.

Ensimmäinen pelkoni on että asioitani joita olen puhunut käytetään minua vastaa. Jos kerron heikkouteni olen enemmän haavoilla ja minua vastaan on enemmän aseita. Toinen on se haavoittuvuus, koen että on pelottavaa olla haavoittuva. Jos kerron kaikki asiat mitä päässäni liikkuu, jos liikku mitään. Ja joskus toivoo ettei liikkuisi. Pelkään myös arvotelua ja tuomitsemista. On hankalaa olla avoin jos kokee että toinen arvostelee tai tuomitsee.

IMG_20180724_065425

”Kipuilen itseni kanssa koska en voi puhua. Tuijotan seinää ja kyyneleet valuu. Puren huulta etten alkaisi itkemään. Olen varma että se ajattelee että mitä se taas saatana vollottaa. Kuulen itseni huutavan päässäni: Mitä sä saatana siinä vollotat taas, vitun huomiohuora. Kerää ittes!Tässä sulle empatiaa, voi kyynel!”

Miksi mun pitää olla noin epäluuloinen kaikkia kohtaan? Mieheni ei ole koskaan sanonut mitään tuollaista minulle. Ei kukaan ole. Vain minä itse. Alussa se puhumisen opettelu oli sitä että kun yritti niin kurkku meni kiinni Siis halu oli puhua, mutta kroppa oli toista mieltä, me ei puhuta. Ole hiljaa. Jos siltä kysytään niin me ei koskaan puhuta. Ei koskaan. Ekan kerran kun päätin avata kipeitä asioita en vaan kerta kaikkiaan saanut sanaakaan ulos kun kurkku meni vain lukkoon. Siihen sattui samalla tavalla kuin yrittäisin itkeä. Tulikoura. Yritin suoristaa kurkkutorveani siitä litistyksestä nostamalla leukaani ylös. Siihen päälle tunnevyöry joka tuli voimalla alhaalta ylöspäin mun rintalastalle räjähtäen. Syke kohosi ja rintaa painoi. Olin varmaan aikamoinen näky, suoraan jostain komediakohtauksesta. Mutta nauru puuttui, olin kauhuissani! Kuin hukkuisin.

Mies lähti töihin ja oli minusta varmasti huolissaan. Heti perään laitoin viestinä asiani. Kerroin miten en vaan psytynyt puhumaan, miten vaikeaa se oli. Hän ymmärsi minua. Ymmärsi mistä ahdistukseni johtui. Minä pelkäsin eniten ettei hän ymmärtäisi. Onneksi olen opetellut puhumaan, paljon se on tuosta parantunut. Joka päivä voi silti opetella lisää. Tunteista puhuminen on ok.

Ja minä tiedän, ettei hän koskaan käyttäisi niitä minua vastaan.

IMG_20180814_063138

Vaikka et voisi mitenkään ymmärtää toisen ajatuksia ja huolia, niin älä koskaan väheksy niiden voimaa. Se, että sanoo että ”älä mieti tuollaisia” ei auta. Meissä ei ole off-nappulaa jolla me voisimme lopettaa ajattelemisen. Kuuntele ja yritä ymmärtää. Ole tukena. Kerro realistisesti asiat. Jos läheinen pelkää kaikkea, suhtaudu siihen vakavasti mutta realistisesti. Kun itse pelkäsin postin hakemista, mieheni aina kysyi mitä siellä voi olla. No laskuja, pelottaa jos tulee laskuja. Oletko tilannut jotain? No en ole? No mistä niitä laskuja sitten tulisi? Ja niin edelleen. Huolivartista voi myös olla hyötyä! Tärkeintä on siis puhua niistä peloista, ettei niistä tulee suuren suuria mörköjä, ja tärkeää on kuunnella niitä huolia ja suhteuttaa niitä.